Miten kirjoittaa elämästä huolimatta?

On aikoja, joina maailman kaaos pääsee päämme sisään. Oli se sitten henkilökohtainen kriisi tai päivittäisen uutisvirran herättämä ahdistus, kaaos tekee tututkin asiat vaikeiksi. Elämän prioriteetit ovat menneet uusiksi mutta uutta normaalia ei vielä ole, ja mikä pahinta, aiemmin tärkeät tarinat saattavat äkkiä näyttää merkityksettömiltä.

Edes ammattikirjailijat, joille kirjoittaminen on elinehto, eivät ole immuuneja tälle: luontainen reaktio kaaokseen on lamaantua. Luovuus ei ole mekaaninen asia, joka ongelmattomasti säilyttää tehonsa, vaikka deadline kuinka hätyyttäisi nurkissa. Rutiinien ylläpitäminen käy liki mahdottomaksi, ja tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, kuinka helposti kirjoittaminen jää silloin kaiken varjoon.

Onko kriisien läpi pakko kirjoittaa? Monelle ammattikirjailijalle on, koska deadlinet eivät jousta, tai jos joustavatkin, toimeentulo on yhä riippuvainen luovan työn jatkumisesta. Inspiraatio ei ole asia, jota auttaa jäädä odottamaan.

Jos luovuutta sittenkin vertaa mekaniikkaan, se on kuitenkin tehdaskoneen sijaan herkästi pysähtyvä kellopeli, jonka rattaisto tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. Kelloseppänä kirjailija oppii öljyämään rattaat ja korjaamaan ne paikalleen, tuntemaan oman kellonsa omituisuudet ja hyödyntämään niitä.

Koska luovuus ei koskaan ole luotettavaa, kirjailijalla on kriisin tullen usein jo jonkinlainen valmis työkalupakki, jonka avulla koneisto pysyy käynnissä. Joskus se merkitsee, että itselleen täytyy antaa armoa: olen kuullut niin monen luovan ihmisen suusta, kuinka he ryhtyvät tekemään lyhyempiä päiviä tai vaihtavat jopa projektia kokonaan, kunnes mielentila sallii vanhan pariin palaamisen.

Joskus on lupa olla kirjoittamatta. Joskus on lupa kirjoittaa mitä tahansa, koska se täytyy sillä hetkellä kirjoittaa. Minulle kirjoittaminen on tapa pysyä järjissäni, enkä usko olevani ainut: kun kriisi ajaa minut kyseenalaistamaan elämäni prioriteetit, tartun ennen pitkää kynään ja paperiin. Kirjoittaminen on usein ainoa tapa, jolla pystyn jäsentämään vaikeita ajatuksia, etäännyttämään ne itsestäni ja asettamaan kaiken perspektiiviin.

Joskus päädyn kirjoittamaan runoutta. Joskus päädyn kirjoittamaan esseitä. Joskus päästäni purkautuu niin raakaa, tunnepitoista tajunnanvirtaa, etten kestä enää lukea sitä. Näitä tekstejä ei ole tarkoitettukaan ulkopuolisille silmille. Tärkeintä on saada ajatukset ulos, jotta voin taas toimia.

Sitten hautaan ne — joskus niin, etten katso niitä enää vuosiin.

Kun tunne on unohtunut ja pystyn katsomaan tekstejäni ulkopuolisen silmin, löydän yön pimeinä hetkinä kirjoitettuja totuuksia, joita en pystyisi päivänvalossa enää toistamaan. Kun kokemus on yhä raakana muistissa, se on myös aidoin siirtyessään paperille. Koko elämä on lannoitetta fiktiolle.

Joskus taas fiktio ehtii edelleni. Kuluneen parin vuoden aikana elämäni on nähnyt monenlaisia myllerryksiä ja menetyksiä, ja olen joutunut käsittelemään omaa suruani samalla, kun editoin romaanihenkilön fiktiivistä tunnekokemusta. Vaikken kirjoita omaelämänkerrallisesti tarkoituksella, on käynyt niin, että olen ymmärtänyt henkilöhahmon kaaren kokonaisuudessaan vasta saavuttuani oman kaareni loppuun. Elämää ja taidetta on mahdoton koskaan täysin erottaa.

Ja ehkä tämä on yksi niistä salaisuuksista: lupa kirjoittaa. Lupa kirjoittaa mitä tahansa, asettaa tavoitteet syrjään ja antaa luovan mielen käsitellä se, mikä käsitellä täytyy.

Muistan, kuinka vuosia sitten kirjailijoiden kyky kirjoittaa kaiken läpi tuntui synnynnäiseltä supervoimalta, joka oli mahdoton saavuttaa. Nykyään minusta on tullut parempi suojelemaan aivojeni luovaa puolta: tiputan uutisten seuraamisen minimiin; suljen maailman kuulokkeiden ulkopuolelle. Kaikkein vaikeinta on pistää puhelin äänettömälle. Edes muutamaksi tunniksi, tuntematta syyllisyyttä.

On päiviä, jolloin puhelin täytyy pitää äänet päällä, koska lähipiirissä tapahtuu jotakin, jossa minun täytyy olla läsnä, mutta silloinkin minun täytyy antaa itselleni lupa saada edes hetkeksi rauha. Ihminen pystyy paremmin pitämään huolta muista pitämällä huolta myöskin itsestään.

Kirjoittaminen tuo tunteen kontrollista aikoina, kun kontrolli muutoin puuttuu; luomassaan maailmassaan kirjailija on jumala. Joskus eskapismia paheksutaan, kuin taiteellinen vakavuus ja viihteellinen eskapismi olisivat vihollisia toisilleen.

Eskapismilla on kuitenkin paikkansa siinä missä realismillakin: molemmilla on kyky auttaa kaaoksesta ulos. Tarinat tuovat toivoa, ne auttavat jaksamaan sitä, mikä jaksettava on, ja näyttävät uusia teitä. Kirjoittaminen näyttää ratkaisuja, jotka kaaoksessa muuten voisi jäädä löytämättä.

On helppo tuntea syyllisyyttä siitä, että kuluttaa energiaansa luovuuteen, kun niin moni asia vaatii huomiota ja aikaa. On vaikea antaa itselleen lupa olla hetken muualla, paeta itseensä. Mutta lupa kannattaa antaa: lupa paeta ja kirjoittaa, lupa kirjoittaa elämää myöten eikä sitä vastaan.

Ehkä sanat ovat polku, jotka vievät kaaoksesta ulos.