Editointipäiväkirja #2, osa 7

Se osa aivojani, jota tarvitsen työskentelemiseen, on tällä hetkellä jumissa ikuisessa silmukassa: viiden minuutin välein minuun iskee kauhu, sitten hermostunut odotus, sitten uudestaan kauhu, nyt sekoitettuna häpeään. Kerran tunnissa saatan kolmen sekunnin ajan tuntea jopa tyytyväisyyttä, jonka hetkeä myöhemmin ylittää pakonomainen tarve juosta postilaatikolle.

Lauantaina. Vaikkei posti edes kulje.

Vai kulkeeko? Oman mielenrauhani nimissä haluan uskotella, että kirjeet kulkevat ainoastaan arkipäivisin. Minulla on sen verran tahdonvoimaa jäljellä, etten ole ottamassa asiasta selvää.

Tällaisina hetkinä joutuu kasvokkain oman sisäisen lapsensa kanssa — sen lapsen, joka into pinkeänä odotti joulua, tai jolle syntymäpäivä ei voinut tulla liian aikaisin. Niin kuin lapset yleensä, tämäkään ei kuuntele järkipuhetta, ja niinpä luovutin päivän suunnitelmieni suhteen ja istutin itseni näppäimistön ääreen, missä ainakin saan ajatukset ulos päästäni sen sijaan, että ne kirkuen juoksisivat ympyrää kalloni uumenissa.

Syyllinen tähän kaikkeen? Tämä paketti — ja sen monet kopiot, jotka lähiaikoina lähtevät tai ovat jo lähteneet maailmalle.



Tuskaani lisää se, että lähetän käsikirjoituksen porrastetusti sen mukaan, kuinka todennäköisenä pidän sitä, että teksti sopii tietyn kustantamon profiiliin: on kourallinen kustantamoja, jotka paljon luultavammin saattavat innostua tekstistä, ja ainoa vaihtoehto, joka kävi itselleni järkeen, oli antaa heille etumatkaa käsikirjoitukseen tutustumisessa. Kaikkien käsikirjoitusten kohdalla tässä ei varmasti olisi järkeä, mutta suhteellisen nicheen genreen kirjoittavana olen pyrkinyt tekemään taustatyöni ja välttämään sokkona ampumasta käsikirjoitusta "kaikkiin suuriin" taloihin, missä sitten omalta osaltani ylläpitäisin kustantamojen kohtuuttoman pitkiä odotusaikoja.

Rationaalinen osa aivojani on hyväksynyt sen, että teksti saattaa viettää vuodenkin seikkailen pöydältä pöydälle ja kerätä aimo määrän "ei sovi kustannusohjelmaan"-viestejä matkan varrella. Varmasti levoton energiani myös karisee viikkojen venyessä kuukausiksi. Tämäkin osa on kuitenkin osa kirjallista elämää — ehkä tulen myöhemmin katsomaan nostalgialla taaksepäin tätä hetkeä ja ihmettelemään, mitä lapsekasta riemua täynnä kiikutin tarinan postiin tai napsautin Lähetä-nappia. Joskus tämäkin saattaa nimittäin olla pelkkää työtä.

Mutta tällä hetkellä on iso askel niputtaa tekstinsä pakettiin ja päästää siitä irti. Viisi vuotta sitä hioin, ja monet vuodet sitä ennen tuotin editointikelvottomia raakileita, joissa vasta opettelin romaanin muotoa ja hain tarinan oikeaa kulmaa. On ollut päiviä, kun minua on ajanut eteenpäin vain tarve osoittaa, että pääsen tähän pisteeseen — että voin sanoa kirjoittaneeni jotakin valmiiksi.

Tämä teksti on haastanut minut niin monella tapaa. Usein olen epäillyt, pystynkö edes pääsemään kunnialla loppuun. Entä, jos minusta ei olekaan kirjoittamaan eheää romaania? Ja olen aina ihmetellyt, kuinka kirjailijat sanovat kyllä tietävänsä, milloin käsikirjoitus on valmis. En voinut käsittää, kuinka joku voisi tietää jotakin, mihin liittyy niin monia epävarmuustekijöitä, ja sitten huomasin itse eräänä päivänä istuvani siinä ja tuijottavani tekstiä tietäen, ettei mitään ollut enää tehtävissä.

On outoa päästää irti, tehdä elämällään jotakin muuta. Haluan vielä langeta kokonaan uuden romaanin lumoihin. Olen jättänyt seuraamatta montaa ideaa ja haudannut ne muistiinpanoihini sen sijaan, että olisin hylännyt tämän mahdottoman vaikean projektin ja kokeillut jotakin muuta.

Näin monen vuoden upottaminen samaan tarinaan on ollut riski, joka ei monen mielestä ehkä ole kannattava. En ole tehnyt mitään virallista laskelmaa, mutta mutuni on, että olen kirjoittanut yli miljoona sanaa, ja niistä noin satatuhatta olen nyt kelpuuttanut eteenpäin.

Ja samalla sormeni syyhyävät halusta jatkaa editoimista, hioa proosaa useaan otteeseen ja lukea teksti läpi niin moneen kertaan, ettei siellä mitenkään voi olla tyylivirheitä. Kirjailijakaverini olivat ymmärrettävästi huolissaan, kun sanoin haluavani käyttää joitakin viikkoja lausetason hiontaan ennen, kuin päästän käsikirjoituksen menemään. Korjailinkin tekstiä alun verran, mutta samalla tunnistin työn tyhjyyden.

Haluan tehdä hionnan. Haluan tehdä tekstille vielä paljon. Olen kiusallisen tietoinen kaikista sen puutteista muissakin kohdissa kuin niissä, missä annoin itselleni luvan kulkea rimaa hipoen, jotta pääsisin tarinassa eteenpäin. Olen kauhuissani siitä, että lähetän eteenpäin vähemmän kuin täydellistä tekstiä, koska olen niin monet kerrat kuullut, että kustannustoimittajat hylkäävät käsikirjoituksia myös sen kielellisten meriittien puutteesta. Voisin käyttää kuukausia, ehkä jopa vuosia, jokaisen lauseen soinnin kuuntelemiseen, kunnes joka sivu laulaa. Mutta onko millään sillä merkitystä, jos tarina ei premissinsä pohjalta ole myytävissä?

Olen varma, että kirjalle on yleisönsä, mutta se yleisö ei välttämättä ole kustantajien mielestä riittävän suuri. Mutta voi olla, että editoimalla tästä eteenpäin yksin tekisin virheitä, joita kustannustoimituksen yhteydessä olisi vaikea korjata. Kaikki olisi liian kiveen hakattua, liian hiottua, minkä senkin olen kuullut olevan aito ongelma, jota käsikirjoituksille voi käydä. Voin tehdä kosmeettisia muutoksia muuttamatta romaanin sielua, ja kun tämän oivalsin, tiesin, etten voinut enää kauaa pitää siitä kiinni.

Ja osa kauhustani syntyy siitä, etten tiedä, olenko siltikään tehnyt riittävästi. Olenko jo onnistunut tekemään liikaa? Onko millään sillä edes merkitystä, jos kustantamot hylkäävät käsikirjoituksen pelkän genrensä pohjalta?

Usein sanotaan, että kirjailijan on opittava sietämään epävarmuutta, ja tämä on hyvin paljon yksi niistä tilanteista, missä kaikki Zen-temput tulevat tarpeeseen. Blogin säännöllisille lukijoille tuskin tulee yllätyksenä, etten ihmisenä erityisemmin ole sinut epävarmuuden kanssa — koko tämä blogi on yksi ainoa sarja pyrkimyksiäni hälventää epävarmuutta siellä, missä se on hälvennettävissä. Minun tapauksessani tieto lievittää tuskaa.

Rajanvetoja ja lepoonlasku

Olen pitänyt päiväkirjaa tämän romaanin tiimoilta yhtä kauan kuin tämä blogi on ollut olemassa. Yleinen sääntöni on, että kirjoitan niin iloista kuin suruista niin rehellisesti, kuin pystyn, koska ryhmätuki on tarpeen niin minulle kuin kenties muille. Ja vaikka haluan kirjoittaa myös vääjäämättömistä hylsyistä ja mahdollisista sopimusneuvotteluista, ammattieettisesti on paras, että puhun niistä vasta jälkikäteen ja silloinkin yleensä vastapuolen luvan kanssa.

Siinä missä luova työ tapahtuu tietynlaisessa turvaa tuovassa kuplassa, kustannuspuoli on usein karun raadollista. Bisneksestä on strategista olla puhumatta liikaa, koska silloin ei paljasta korttejaan liian aikaisin. Bisneksessä myös joudutaan vaalimaan bisnessalaisuuksia. Yhtäkkiä aletaan myös puhua rahasta, ja raha on aina arka asia.

Lupaan parhaani mukaan pitää päiväkirjaa kulissien takana ja kertoa teille kaiken minkä voin, kun sen aika on. Mutta nyt on aika antaa pölyn laskeutua käsikirjoituksen ympäriltä ja kääntää huomio tulevaisuuteen.

Tämä blogi jatkaa elämäänsä — toivottavasti vilkkaammalla julkaisutahdilla kuin kuluneen vuoden aikana, jos minulla vaikka olisi vapaa-aikaa uhrata muullekin kuin editoinnille. Nyt on hyvä hetki kirjoittaa paljon pienemmällä intensiteetillä, paljon pienempiä projekteja. Fiktio on kauan syönyt kaiken vapaa-aikani ja on ylipäänsä terveellistä ottaa jonkin aikaa etäisyyttä. Se merkitsee myös, että kun aika saapuu, pystyn toivottavasti arvioimaan myös tätä romaania ulkopuolisen lukijan silmin.

Sisäisen lapseni kiljunnasta huolimatta otan tämän odotusajan vastaan siis valtaosin helpotuksella. Nyt on hyvä hetken hengittää, yksi etappi on takanapäin. Tästä alkaa suuri tuntematon, ja vaikka taidan vielä jonkin aikaa pakonomaisesti kävellä joka päivä postilaatikolle, olen valmis antamaan jo jonkin muun asian valloittaa koko elämäni. Se, onko se mahdollista hylkykirjeiden tipahdellessa ennustamattomin väliajoin sähköpostista, on sitten tietysti asia erikseen.

Mutta en minä hylsyjä pelkää; on samantekevää, montako kertaa joku muu sanoo ei, kun kirjalle riittää yksi ainoa kyllä.

Kiitos teille, jotka olette seuranneet matkaa tähän asti. Nyt uusia seikkailuja päin!