Saan säännöllisin väliajoin yhteydenottoja ihmisiltä, jotka ovat valmiit lähettämään käsikirjoituksen kustantajalle tai jotka harkitsevat tekstin lähettämistä, mutta jotka kokevat epävarmuutta siitä, miten tilanteessa kuuluisi toimia. Joskus osaan ohjata kysyjät oikeaan suuntaan, mutta varsinkin runouden kohdalla tietämykseni on ollut niin hatara, etten ole osannut sanoa juuta enkä jaata.
Onpa tietooni tullut tapaus, jossa jollakulla oli tuhansia runoja pöytälaatikossaan, ja silloin on ymmärrettävästi vaikeaa yleensäkään päättää, miten kokonaisuutta pitäisi jäsennellä. Koska runokokoelman julkaisu selvästi kiinnostaa monia, oli aika kysyä asiasta itseäni viisaammalta.
Minulla oli vastikään tilaisuus tutustua Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtoriin Vesa Haapalaan, joka on lyriikan tutkijan lisäksi myös itse runoilija. Haapalan esikoisteos Vantaa paitsi voitti Kalevi Jäntin palkinnon, myös keräsi lukuisia muita palkintoehdokkuuksia, ja Haapalan runoja on sittemmin käännetty usealle muulle kielelle.
Mikä olisikaan siis parempi taho, jolta kysyä hyvän runokokoelman saloja?
Ilokseni Haapala suostui vastaamaan blogin lukijoita vaivanneisiin kysymyksiin. Keskustelu oli ainakin itselleni valaiseva, eli toivon seuraavasta olevan iloa lukijoillekin!
Miten runokokoelma syntyy?
Aloitetaan kuitenkin ajasta ennen palkintoja ja yli kymmenvuotista kirjailijanuraa. Esikoiskokoelman julkaisuaikaan Haapala oli kolmissakymmenissään, mutta kirjailijan kirjallinen elämähän ei koskaan ala tästä.Haapalan pöytälaatikkoon on kertynyt satoja runoja. Kirjoittaminen tuli merkittäväksi osaksi Haapalan elämää lukiossa, kun kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta kiinnostuneet kaverit tartuttivat samat kiinnostukset häneen.
Sitä ennenkin Haapala oli spontaanisti kirjoittanut runoja keinona ilmaista ajatuksia, jotka heräsivät esimerkiksi ulkona luonnossa tai polkupyörän selässä. Hän lähetti runojaan kilpailuihin, missä osa niistä julkaistiinkin, mutta opinnot tulivat yliopistossa kirjoittamisen tielle.
Vuonna 2005, kun Haapala oli saanut valmiiksi lyriikkaa koskevan väitöskirjansa, ajatus akateemisesta tutkimuksesta tympi Haapalaa niin, että hän koki tarvetta saada etäisyyttä akateemisesta työstä. Syntyi idea runokokoelmasta, joka rakentuisi hänelle tärkeän virkistyspaikan eli Vantaanjoen historian ympärille. Hän päätti tehdä runoja joesta ja joen asujista ja sijoittaa ne historiallisesti eri aikoihin, 1300-luvulta alkaen kohti nykypäivää.
Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että myös runoihin tarvitaan taustatyötä. Haapala kertoo perehtyneensä Vantaanjoen historiaan runokokoelman kirjoittamisen yhteydessä. Aikaisemmat pöytälaatikkorunot eivät kelvanneet, koska ne eivät riittävän vahvasti sitoutuneet mihinkään kehykseen eivätkä myöskään toisiinsa. Monet niistä olivat lähinnä tyyliharjoitteluja.
Yhtenäisen teeman ja paikallisen kiinnekohdan valitseminen kannatti. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 2007, runokokoelma Vantaa ilmestyi Otavalta, yhdeltä Suomen suurimmista kustantamoista.
Olin utelias tietämään, miten kirjallisuustieteen opinnot istuivat Haapalan kirjailijanuraan. Monestihan väitellään siitä, ovatko kirjalliset opinnot tarpeellisia ja onko niistä hyötyä, ja koska Haapalan kohdalla opinnot ovat keskittyneet kirjalliseen analyysiin, vastaus saattoi olla monisyinen.
Akateemiset opinnot kyllä tukivat kirjoittamista, Haapala sanoo. Opintojen ja kirjoittamisen välillä on jatkuvasti ollut vuorovaikutus — niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Yhtäällä lyriikan analyyttinen ajattelu on hyödyttänyt runoja kirjoittaessa, mutta toisaalta akateeminen analyysi on myös saattanut välillä etäännyttää spontaanista runouden kirjoittamisesta.
Lyriiset tekniikat, kuten rytmi ja runon rakenteet, tulevat opintojen ansiosta kuitenkin aika lailla selkärangasta. Toisaalta niistä ei aina tule tietoiseksi runojen kirjoitusvaiheessa, vaan vasta editointivaiheessa huomaa tekstiin muodostuneet säännönmukaisuudet.
Runot vaativat nekin paljon editointia, varsinkin kun kyse on runokokoelmasta. Joskus runot käyvät läpi paljon muutoksia, viisi editointikertaa on vielä aivan tavallista. Runojen täytyy istua kokonaisuuteen, ja Haapala kirjoittaa runonsa juuri runokokoelmaa ajatellen. Jotkut runot syntyvät myös pienistä pätkistä, jotka Haapala sovittaa yhteen. Parhaat runot syntyvät silti flow-tilassa.
Runous ei synny tyhjiössä. Haapala lukee paljon runoutta myös omaksi ilokseen, ja luetut kirjat toimivat usein tavalla tai toisella runoilijalle inspiraation lähteinä. Yksittäisen kokoelman taustalla voi esimerkiksi olla kirjailijahahmo, josta Haapala on innostunut, ja jonka kanssa keskustelu myös istuu kokoelman tematiikkaan.
Miten ylitetään kustantamon julkaisukynnys?
Aiemmin saman runokokoelman sisällä on voinut olla monta itsenäistä osaa, joilla kullakin on omat teemansa. Nykyään yhtenäisyys ja ymmärrettävyys ovat Haapalan huomioiden mukaan kustantamoiden ihanteita. Teokselta haetaan yhtenäistä teemaa tai jopa tarinaa.Haapalan mielestä eheyttä painotetaan ehkä liikaakin. Ihmiset ovat kuitenkin tottuneet lukemaan proosaa, mikä ohjaa myös runouden kustantamista.
Pituudeltaan runokokoelmat saavat sen sijaan vaihdella. 2010-luvulla on nähty mammuttimaisiakin monisataasivuisia runoteoksia, joista tosin harva on ollut esikoisteos. Kokoelmaa laativan kannattaakin tähdätä 50-100 sivun mittaan, vaikka tämä on toki riippuvaista kustantamosta. Haapalan mukaan ainakin osuuskunta Poesia on julkaissut myös kokoelmaa lyhyempiä runovihkosia, eli runojulkaisuja esiintyy pituudeltaan laidasta laitaan.
Runojen asettelun ja halutun muodon olisi hyvä käydä ilmi jo käsikirjoituksesta, miten runoilija ne sitten on ajatellutkin. Jos runot sitä vaativat, mukaan voi liittää ohjeen, miten kokonaisuutta luetaan tai miten taitto on ajateltu. Joskus asettelu tai fontit voivat olla tavalla tai toisella standardista poikkeavat, eli fontti saattaa esimerkiksi muuttua runon tyylikeinona. Lyhyitä runoja voi olla yhdellä arkilla useampia. Kertova runo voi olla mitaltaan vaikka viisi arkkia, ja tällöin on lähinnä tärkeää, että materiaali on valmisteltu niin, että kustantaja ymmärtää runon jatkuvan.
Erikoisissa typografisissa muotoiluissa saattaa joutua silti tekemään myös kompromisseja. On kustantamoja, joilla on vaikkapa pidemmän kirjasarjan vuoksi valmis selkeä formaatti, johon runokokoelman toivotaan istuvan. Joskus runoilija voi päästä puhumaan kustantamon graafikon kanssa kirjan taitosta. Pitkät säkeet tai hyvin lyhyet säkeet saattavat hyvinkin vaikuttaa kirjan taittoon. Poikkeuksista syntyy kuitenkin usein lisäkuluja, eli kaikessa kustantaja on tuskin valmis tulemaan vastaan.
Kannattaako runoilijan sitten luopua visiostaan saadakseen teoksensa julkaistuksi? Haapalan mielestä yleisesti ottaen ei: "Onhan se tärkeää lopputuloksen kannalta, ettei runoteos mene pilalle siksi, että kustantamo pitää jääräpäisesti kiinni jostakin sarjailmeestä."
Toisaalta jos teos uhkaa kokonaan jäädä julkaisematta runoilijan asettamien vaatimusten vuoksi, Haapala kehottaa pohtimaan, onko sekään järkevää. Hänen kokemuksensa mukaan kustantamot ovat kuitenkin pääsääntöisesti ymmärtäväisiä kirjailijan toiveita kohtaan.
Ensiksi runojen täytyy tietysti olla niin hyviä, että kustantamo kiinnostuu niistä. Haapalan mukaan on syytä ajatella, mitä runokokoelmalla pyrkii sanomaan. Mikä on se kannatteleva idea tai kokonaisuus, joka sitoo runot yhteen? Tämä on toiminut hyvin ainakin Haapalalle itselleen.
Ja kuten proosankin kohdalla, palaute on runoilijalle arvokasta. Arvokasta kritiikkiä saa kirjoittavilta tutuilta ja ystäviltä. Haapala käy kirjoituspiirissä, missä kaverukset näyttävät tekstejään ja antavat palautetta toisilleen. Uusia tuttavuuksia voi syntyä myös kustantamon sisällä, kun kirjailijat ryhtyvät toistensa ateljeekriitikoiksi.
Muita hyviä palautteen lähteitä ovat myös arvostelupalvelut (esim. Nuoren Voiman liitto) sekä erilaiset kurssit. Runouteen keskittyneitä kursseja järjestävät ainakin Nihil Interit ry ja Kriittinen Korkeakoulu. Haapala suosittelee myös runoilija Tommi Parkon pitämiä kursseja, joita on järjestetty ympäri Suomea. Yhtenä kurssiaiheena on ollut nimenomaan runokokoelman laatiminen.
(Huomasin tätä artikkelia kirjoittaessa, että Parkolta on ilmestynyt myös paljon runoihin keskittyviä kirjoitusoppaita. Verkossa löytyy kurssien oppimateriaalinakin käytetty Tommi Parkon laatima Kymmenen askelta runouteen myös kätevästi pdf:nä.)
Haaveet kohtaavat todellisuuden
Haapalalle itselleen mikään ei runokokoelman julkaisun jälkeen varsinaisesti ollut yllättävää. Surullista tietenkin on, että vaikka runoutta Suomessa luetaan — ja kirjoitetaan varsin paljon — runous saa mediassa proosaa vähemmän näkyvyyttä. Kritiikkejä kirjoitetaan nykyään harvoin, vaikka suuret kustantamot voivat toki saada kirjailijan yhä näkyville vaikkapa Helsingin Sanomiin. Runoteoksen laatimisen menee paljon aikaa ja vaivaa, ja pienten kustantamoiden runokokoelmat ja omakustanteet ovat siinä epätasa-arvoisessa asemassa, että hyväkään teos ei tule ehkä lainkaan noteeratuksi, ja se on runoilijalle pettymys. Kirja-alalle kannattaa tulla mukaan pienin odotuksin.Näinhän se on. Olen täällä blogissakin kirjoittanut kirjailijoiden alhaisista tuloista ja siitä, kuinka bestseller-listojen kärkeen mahtuu vain hyvin rajallinen määrä kirjailijoita. Kirjamyynti on viime vuosina ollut laskussa, eivätkä painosmäärät ole Suomessa alun perinkään olleet suuria.
Haapala on kuitenkin optimistinen. Runoutta julkaistaan ja luetaan vielä, ja Suomessa on paljon runoudesta kiinnostuneita kustantamoja. "Siitä vain rohkeasti tarjoamaan tekstejään eteenpäin!"
Mitä minä siihen enää lisäämään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti