Editointipäiväkirja #2, osa 1

Kesä on ohi, tervetuloa syksy! Olen antanut käsikirjoituksen levätä sitten heinäkuun, ja sillä aikaa teksti on käynyt esilukijoilla. Kesän alussa jännitin sitä, onko teksti todella niin valmis kuin itsestäni tuntuu, ja tässä vaiheessa on palautteen perusteella varmaa, että kaikki todella toimii niin kuin pitääkin.

En vielä aivan osaa uskoa, että olen päässyt tähän pisteeseen. Tarinan rakenne ja juoni ovat aiheuttaneet minulle harmaita hiuksia niin pitkään, että on todellakin käsittämätöntä, että pääsen vihdoin tekemään tekstiin loppuhiontaa.

Enkä tiedä, tulenko pystymään uskomaan siihen, ennen kuin olen lukenut käsikirjoituksen loppuun ja tehnyt niihin omat merkintäni. Muistan vielä hyvin, kuinka kolme vuotta sitten luulin olevani loppusuoralla vain huomatakseni, kuinka paljon minulla vielä oli oppimatta. Teksti olisi varmasti ollut vielä korjattavissa, mutta olen silti tyytyväinen siihen, että näin vaivan kirjoittaa sen uudestaan. Uskallanko toivoa?

Totuus on, että esilukijoiden palaute herätti minussa melkoisen tunnemyrskyn. On outoa, miten ihminen voi olla riemuissaan ja kauhuissaan yhtä aikaa, ja yritinkin turhaan selittää tunnetta verkkotutuilleni. Tiedättekö sen tunteen, kun seisot aivan kallion reunalla katsomassa alas, ja jokin alkukantainen osa aivojasi huutaa sinua hyppäämään? Ajatus saa sydämesi hakkaamaan kahdesta eri syystä.

Kirjan editointi on kalliolta hyppäämistä. Voin nyt enää toivoa, että köysi kestää.

Minulla oli yllättävän paljon vaikeuksia löytää keino tulostaa teksti paperille ajamatta itseäni vararikkoon. Muutama vuosi sitten moni tuttuni työskenteli vielä paikoissa, missä tulostaminen on helppoa, mutta paperittomuus on yleistymässä työpaikoilla ja sama näkyy myös omassa kodissamme, missä meillä ei ole ollut tulostinta saati skanneria enää moneen vuoteen.

Kiersin elektroniikkaliikkeitä halvan printterin perässä vain laskeakseni maksavani enemmän musteesta kuin tulostimesta itsestään. Ironisinta asiassa on, että nykyaikana kirjojen tarvepainatus on niin helppoa, että minulle olisi tullut kaikkein halvimmaksi tilata yksittäinen kappale suoraan kansiin sidottuna.

Minulla ei kuitenkaan ollut kärsivällisyyttä odottaa, että kirja lentäisi ovelleni jostakin Amazonin kirjapalveluiden painotehtaalta, vaan kolusin verkosta läpi kaikki pääkaupunkiseudulta löytämäni painotalot.

Löysin lopulta lähiseudulta paikan, joka tarjoutui tulostamaan nivaskan kohtuulliseen hintaan. Olin tässä vaiheessa etsinyt tulostajaa tekstille jo kaksi viikkoa, ja nopean puhelinsoiton jälkeen olinkin jo juoksemassa painotalolle papereita noutamaan.

Olin ehtinyt unohtaa, kuinka tyydyttävää on pitää kädessään paksua tekstinivaskaa. Jokin tekstin näkemisessä mustana valkoisella saa sen tuntumaan todelliselta, kuin tarina siihen asti olisi ollut pelkkä mielikuvituksesi tuotos.

Kun teksti on paperilla, siihen on helppo suhtautua objektiivisemmin. Olen editoinut nyt viitisen lukua viidestäkymmenestä, eikä eteen ole tullut liuskaakaan, joka ei olisi täyttynyt yltä päältä punamerkinnöillä. Ja vaikka jokainen merkintä tarkoittaa lisää editointityötä, niiden tekemisessä on silti jotakin hirvittävän vapauttavaa.

Ehkä syy on paperissa mediana: mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu, eikä sitä pysty enää muuttamaan. Se hellittää ahdistusta ja samalla on helpompi jatkaa tekstissä eteenpäin hukkumatta tuhansiin korjausvaihtoehtoihin.

Kun luen, yritän ensin olla lukija ja vasta sitten editoija. Esilukijani antoivat korvaamatonta palautetta tekstin puutteista, ja pyrin kiinnittämään ongelmallisiksi katsottuihin kohtiin erityistä huomiota. Palautteen perusteella tarinan pääjuoni toimii, mutta sivujuonet vaativat yhä virtaviivaistusta (mikä oli odotettavissa, koska jätin ne hiomattomiksi palautetta varten).

Lukijat toivoivat myös lisää maailman ja henkilöhahmojen avaamista, vieraiden sanojen selittämistä sekä paikkakuntien sijainnin välittämistä paremmin myös lukijalle. Jälkimmäisen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä, koska paikannimiä on paljon, mutta halusin nähdä, miten teksti pärjää ilman karttaa ennen sellaisen piirtämistä.

Hyvä uutinen on, että tekstin rytmi pääosin toimii. Muutama kohtaus on palautteen perusteella liian lyhyt, mutta otan lyhyyden milloin tahansa ylimittaisuuden sijaan. Tekstistä näkee, että olen hionut pois kaiken paitsi välttämättömän, ja palautteen perusteella on helpompaa palauttaa mukaan ne asiat, jotka kiinnostavat lukijaa. Omat kiinnostuksen aiheeni ovat joskus aika eksentriset, joten tarvitsen ulkopuolisen sanomaan minulle, mistä minun kannattaa puhua.

Fantasiaa kirjoittaessa on yleensäkin usein se ongelma, että maailman luojana tietää kaikesta kaiken ja haluaa kertoa siitä muillekin, mutta valtakunnan veronkierron historia viimeisen kahdensadan vuoden ajalta on ehkä parempi jättää pois, jollei sillä ole juonellista arvoa.

Pääsen kirjoittamaan vielä joitakin uusia kohtauksia laajentaakseni maailmaa ja henkilöitä entisestään. Lisäksi mukaan oli viime hetken muutosten vuoksi lipsahtanut muutama raakamuodossa kirjoitettu kohtaus, jotka täytyy avata täydeksi proosaksi. Esilukijat huomasivat ne tekstissä heti, koska kirjoitin edellisen version preesensissä ja nykyisen imperfektissä.

Revin tietysti hiuksiani siitä, että huolimattomuuttani jätin vanhoja pätkiä esiin, ja joudunkin vastaisuudessa miettimään keinoa, jolla saan ne merkittyä selkeämmin Scriveneriin. Tekemällä oppii.

Koska ranka on nyt lyöty lukkoon, voin melko turvallisin mielin luottaa siihen, ettei tarina enää varsinaisesti muutu. Olen käynyt juonen läpi niin tiheällä kammalla, etten usko pystyväni enää parantamaan sitä, eikä yksikään tekstin nähneistä pitänyt mitään kohtaa epäuskottavana (mikä koitui edellisen “valmiin” version kohtaloksi).

Vaikka olen muutoin visuaalinen ihminen, henkilöiden ulkonäkö ei myöskään ole vahvin alani. Nimi- ja kasvomuistini on lähes olematon, minkä vuoksi keskityn tekstissäkin ulkonäköön vain vähän, ja palautteen perusteella minun kannattaa tehdä joka hahmolle kuvakollaasit, joiden avulla pystyn lisäämään riittävästi yksityiskohtia tekstiin. Periaatteessa pidän enemmän tarinoista, joissa henkilöhahmojen ulkonäkö jää pääosin lukijan mielikuvituksen varaan, mutta ongelmallista tietysti on, jollei tekstissä ole riittävästi vihjeitä, joiden perusteella rakentaa mielikuvaa lainkaan.

Mutta tämä, kuten muutkin tekstissä esiintyvät ongelmat, ovat hyvin pintapuolisia. Kuvataidetermistössä tarinalla on nyt selkeät viivat ja tärkeimmät värit ovat paikoillaan, ja seuraava luontainen työvaihe on elävöittää kuva hiotuksi kokonaisuudeksi.

Peloista huolimatta olen siis toiveikas. Englanniksi this is it! — tähän voin jo olla tyytyväinen.

Suurin epävarmuus tästä eteenpäin on, kuinka kauan minulta kestää lukea käsikirjoitus huolella alusta loppuun. Yritän olla hosumatta, mutta samalla yritän edetä riittävällä vauhdilla, etten unohda lukemaani. Aloitin proosaluonnoksen viime vuoden heinäkuussa, ja vaikka olen palannut sen jälkeen muokkaamaan alkua monet kerrat, en ole nähnyt monia osia tekstistä ainakaan puoleen vuoteen. Asialla on hyvät ja huonot puolensa.

Olin optimistina toivonut pystyväni saamaan tekstin hionnan tehtyä tämän syksyn aikana, mikä saattoi lupailla liikoja. Kevään kiireiden vuoksi olen pahasti jäljessä opinnoissani, minkä vuoksi lukeminen tulee jäämään minulla viikonloppujen ja iltojen puuhaksi.

Voihan toki olla, että kaikki sujuu tästä helposti ja nopeasti, mutta jos olen kirjoittamisesta jotakin oppinut viiden viime vuoden aikana, se on, ettei mikään yksinkertaiselta näyttävä ole yksinkertaista.

Ja näin olemme palanneet kirjoittamispäiväkirjasta takaisin editointipäiväkirjaan. Kiitos, kun olette seuranneet minun ja romaanini matkaa tähän asti, ja toivoa voi, että tällekin tarinalle tulee vielä onnellinen loppu!