Enkelikuoro laulaa, pasuuna soi! Pakkohan se on uskoa, että ihme on tapahtunut. Proosaluonnos on viimeinen valmis ja lähetetty koelukijoille; tekstillä on alku, keskikohta ja loppu. Aurinko paistaa ja tämä uurtaja voi viimein hengähtää.
Syksyn epätoivon alhossa tuntui jo, ettei käsikirjoitus ikinä tule valmiiksi. Alku on tässä tarinassa toki myös teknisesti hankala, ja keskikohdan haasteiden jälkeen tarina rullasi jo pitkälti omalla painollaan loppuun. Alun haasteista kertoo, että jouduin korjailemaan tekemiäni virheitä vielä minuutteja ennen tekstin jakamista lukijoille. En ole vieläkään tyytyväinen siihen, mutta ilman koelukijoiden palautetta sotkisin sen entisestään. Kaikki aikanaan.
Alkuperäinen deadlineni humahti ohi, mutta olin onneksi varautunut siihen. Kirjoitin neljässä päivässä 13 000 sanaa juhannusviikon aikana, ja vielä toiset samanlaiset sitä seuraavana — pari päivää ennen kesäkuun loppua.
Nyt olen vapaa pitämään ensimmäisen aidon kesälomani viiteen vuoteen. En edes muista aikaa, kun olen viimeksi ollut vapaa siitä jatkuvasta nakertavasta tunteesta, että minun pitäisi olla kirjoittamassa, ja nautin jo siitäkin, että voin kerrankin seurata kaikkia niitä muita tarinaideoita, jotka tavallisesti laitan syrjään, jotten uppoaisi uuteen projektiin.
Mutta nyt on hyvä hetki luonnostella novelleja, lukea kirjoja ja — tietysti — syödä mansikoita riippumatosta käsin. Kuljen jo haaveilemassa kirjan tulevista kansista, mutta siitä ei varmaan ole haittaa?
Elokuussa avautuu sitten suuri tuntematon. Uskallanko palautteen jälkeen laittaa tekstin eteenpäin? Seuraako tästä kokonainen uusi editointikierros? Onko teksti todella kypsä kustannustoimittajan syyniä varten, vai jänistänkö juuri ennen h-hetkeä? En aivan rehellisesti tiedä.
Syksy sen kertoo. Siihen asti, mansikoita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti