Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 5

Liitutaulun suttuisuus heijastaa hyvin viimeaikaista elämääni.

Jos hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, hyvin aikataulutettu on kokonaan tehty. Viime vuonna itselleni asettamani tavoiteaikataulu meni viikko sitten toukokuun vaihteessa, ja jos romaanin pituus olisi ollut se mitä arvelin, olisin nyt päässyt tavoitteeseeni. Sanamäärällisesti kaikki on siis sujunut nappiin, mutta kokemattomuuttani aliarvioin sen, paljonko tilaa tarina todella vaatii.

Tästä maaliin on enää 15 000 sanaa, mikä sekään ei ole aivan mitätön rupeama. Kirjoitan tällä hetkellä hyvinä päivinä 1500-2000 sanaa illassa, huonoina vähemmän (ja jonain päivinä en ollenkaan, koska kirjoittaminen ajaa minut uuvuksiin), mikä optimistisella laskelmalla merkitsee, että olisin valmis juhannukseen mennessä.

Todennäköisemmin tapahtuu niin, että kirjoitan niin paljon kuin kykenen ja teen loput juhannuksena yhtenä sprinttinä loppuun. Juhannus on uudenvuoden rinnalla ollut minulle vuoden parasta kirjoitusaikaa, joten tiedän pystyväni kuromaan tavoitteita silloin kiinni.

On vuosia siitä, kun olen viettänyt kesälomaa ajattelematta samalla kirjoittamista. Haluan antaa itselleni heinäkuussa tauon, koska elokuussa kesäopinnot alkavatkin jo rytinällä ja vähän sen jälkeen kotimaisen kirjallisuuden sivuopinnot käynnistyvät yliopistolla. Tämä kuukausi on luultavasti viimeinen mahdollinen hetki pitkään aikaan, kun saan vapaasti keskittyä kirjoittamiseen, joten en halua heittää sitä hukkaan.

Työ ei tietenkään suinkaan ole tehty, kun sanat ovat paperilla. Luen käsikirjoituksen läpi kerran ja korjaan rakenteelliset virheet, minkä jälkeen koelukijat pääsevät viimein kertomaan, mitä ovat tarinasta mieltä. Teksti mennee myös muutamalle arvostelupalvelulle tässä muodossaan, koska kaipaan palautetta henkilöhahmoista ja juonenkulusta enemmän kuin kieliasusta tai tyyliseikoista.

Myönnän pelkääväni, että joku taas löytää tekstistä jotakin, jonka korjaaminen menee kuukausia. Toisaalta olen valmis laittamaan pääni pantiksi, että olen oppinut virheistäni ja osaan nyt kirjoittaa rangan, joka kestää kriittistäkin tarkastelua. Tekstillä varmasti on muita ongelmia, mutta ainakin sillä on nyt eheä alku, keskikohta ja loppu…

Tämä vaihe editointia jännittää, koska en ole ennen saanut käsikirjoitusta pisteeseen, jossa voisin hyvällä omatunnolla lähettää sen kustannustoimittajalle. Koska tiedän olevani perfektionisti, minun on tästä eteenpäin kysyttävä itseltäni joka työvaiheen kohdalla, mikä on riittävän hyvä.

Sen on oltava hyvä, siitä ei ole epäilystäkään. En halua lähettää eteenpäin mitään, mihin en itse ole tyytyväinen.

* * *

Muissa uutisissa, kerroin viime päiväkirjan osassa olevani muuttamassa, ja olemme nyt asuneet uudessa paikassa muutaman viikon. Muutto oli henkisesti ja fyysisesti raskas, mutta oman työhuoneen rauha on tehnyt katumisesta vaikeaa. Osa kirjoittamiseen liittyvästä ahdistuksestani on uusien tilojen myötä hellittänyt, mikä näkyy siinä, että pysyn luotettavammin päivittäisissä tavoitteissani.

Mikä ei tietenkään tarkoita, että kirjoittaminen olisi yhtäkkiä helppoa. Helppoa se tuskin tulee olemaan koskaan, ei minulle ainakaan. En kuitenkaan voi liiaksi korostaa, miten suuri ero on sillä, että pystyy sulkeutumaan tiloihin, jotka on erityisesti suunniteltu työskentelyyn sen sijaan, että yrittää lohkoa työrauhaa yksinomaan päänsä sisältä. Tiedän olevani onnekas siinä, että minulla on siihen ylipäänsä mahdollisuus.

Joten kyllä tämä tästä. Loppu häämöttää!