Kirjoittamispäiväkirja #2, osa 3

En yleensä ratkea uudenvuodenlupauksiin, mutta tein poikkeavasti päätöksen pyrkiä kirjoittamaan tänä vuonna joka päivä. Tavoitteeni on ollut saada käsikirjoitus valmiiksi ja esilukijoille tämän vuoden kesään mennessä, ja aion pitää siitä kynsin hampain kiinni. Toisaalta jo edellistä päiväkirjamerkintää kirjoittaessa osasin ennustaa, että tämä oli helpommin sanottu kuin tehty.

Alkava kevät ei ole ollut pelkästään kiireinen, vaan myös fyysisesti raskas. Stressi on aina ollut pahin viholliseni ja olen vuosia pystynyt tekemään töitä vain osa-aikaisesti, mutta olen silti viime kuukaudet yrittänyt ylläpitää käytännössä kolmea työtä: yliopisto-opintoja, kirjoittamista ja freelanceohjelmointia. Pystyin pitämään nämä tasapainossa muutaman viikon, mutta fysiikan lait pätevät myös elämän pallottelussa.

After rigorous research and much scientific study, I can now attest that the three-body problem also applies to work, university studies and writing: no matter what you do, one or more of them will eventually fly uncontrollably out of orbit.

— Ami (@Varjohovi) February 7, 2018

Olen siis aikataulustani jälleen kerran jäljessä, mutten vielä peruuttamattomasti. Ennen kuin jouduin kääntämään huomioni päälle puskeviin työ- ja yliopistodeadlineihin, sain kirjoitettua tieni juonen keskikohtaan, ja olen sen jälkeen lisäillyt kohtauksia iltamyöhäisellä, kun olen ollut liian väsynyt enää tekemään enää muuta. Seuraava edessä oleva luku on myös joka tapauksessa hidastanut käsikirjoituksen etenemistä, koska suljen nyt yhtä tarinakaarta ja alustan uutta, ja tehtävän taustatyön määrä on ollut tavallista suurempi. Sain taustamateriaalista riittävästi tukea, että olen taas palannut luonnostelemaan, joten nyt suurin haasteeni on enää aika.

Alun lukujen rakenne tuntuu keskikohdasta katsoen nyt epätyydyttäviltä. Ensin harkitsin palaisinko tekstissä taaksepäin ja korjaisin järjestyksen heti, mutta pian kävi selväksi, että uudelleen kirjoittamiseen tulee kulumaan viikko tai pari. Vietettyäni lukujen kanssa jo usean päivän, tiesin, mitä haluan muuttaa, mutta tajusin myös, että pahin asia mitä saatan käsikirjoitukselle tehdä, on editoida sitä liian varhain. Tästä tulee ensimmäinen proosaluonnos sen jälkeen, kun korjasin koko kirjan rakenteen raakatekstin avulla, ja vaikka ranka on selvästi nyt kypsä, en millään pysty ennustamaan miltä kokonaisuus tulee tuntumaan. Ainoa keino saada selvää on kirjoittaa eteenpäin ja korjata vasta sitten.

Eräs esimerkki siitä, miten prosessini tällä hetkellä toimii: kirjoitettuani keskikohdan luvun valmiiksi tajusin tarvitsevani tauottavan kohtauksen sen loppuun, joten jätin itselleni yhden lauseen pituisen merkinnän siitä, mitä kuvittelin seuraavaksi tapahtuvan. Kun pari päivää myöhemmin sain mahdollisuuden taas avata tekstin ja ryhdyin kirjoittamaan, henkilöhahmot tekivät kauhukseni täysin erilaiset päätökset kuin olin suunnitellut. En tällaisissa tilanteissa itse kykene lainkaan arvioimaan onko teksti hyvää vai täysin kelvotonta, vaan luottolukijani täytyi puhua minut irti kohtauksen deletoinnista. Tapaus oli ajankohtainen muistutus editorin hatun vaaroista, ja toiseksi se muistutti minua siitä, kuinka vähän osaan ennustaa mitä tarinalle käy sitä työstäessä.

Kohtaus on tähän asti saanut jäädä sellaisenaan, ja luulen jo itsekin pitäväni siitä. Samanlaisia tilanteita on tulossa eteen vielä paljon — esilukijoiden palautteen pohjalta olen lisäämässä uusia lukuja, joiden sisältö minun täytyy vielä löytää. Löytäminen on todella läheisempi sana kuin suunnittelu, koska parhaatkin suunnitelmat usein hajoavat henkilöhahmojen sekaantuessa niihin.

Toisaalta kamppailen yhä samojen tunteiden kanssa, jotka estivät kirjoittamisten viime syksynä. Olen vähitellen taas löytämässä halun kirjoittaa, mutta samalla olen turhautunut siitä, kuinka paljon aikaa siihen kuluu, ja kuinka maali siirtyy etäämmälle aina kun luulen sen jo olevan lähellä.

Monesti olen miettinyt, pistävätkö omat pelkoni minut kirjoittamaan uudelleen jotakin, minkä voisi korjata helpomminkin. Asun kuitenkin onnekseni alueella, jossa työskentelee kirjastoissa väkeä, joilla on osaamista ja halua järjestää ohjelmaa myös kirjailijaksi pyrkiville. Näinpä minulla oli mahdollisuus osallistua vastikään Hanna “Morre” Matilaisen käsikirjoituksen editointia käsittelevälle kyselytunnille, ja kysyin suoraan, mitä Morre suosittelisi kustannustoimittajana tekemään, jos esilukijat löytävät juonenkulusta ongelman, joka muuttaa tekstiä huomattavasti (mikä oli syynä sille, miksi olen kirjoittanut tarinaa taas alusta).

Kysymykseen vastaaminen taisi olla Morrelle rankkaa, koska hänenkin neuvonsa oli kirjoittaa teksti uudestaan alusta. Sellaisenaan vastaus on lannistava, mutta minulle se oli ennemminkin huojennus. Helppo takaisku ei todellakaan ollut, mutta ilman sitä olisin tuskin opiskellut kuukausitolkulla tarina- ja juonirakenteita ja olisin sen vuoksi nykyistä huonompi tarinankertoja. Viime syksynä eräs lukijoista sanoi kirjoittamisen vaativan hyviä istumalihaksia, ja se on todellakin totta.

Hankalia päätöksiä

Helmikuuta ja kulunutta syksyä katsoen en tiedä, miten toimia maaliskuun kanssa. Olen kantapään kautta saanut oppia, kuinka paljon aikaa jo yksi yliopiston kurssi syö elämästäni ei pelkästään työmäärän vuoksi, vaan palautumiseen vaadittavan ajan suhteen, ja periodin pian vaihtuessa minun täytyy päättää, aionko todella jatkaa kolmen urakan pallottelua terveydestä huolimatta. Päätös on kaikkea muuta kuin helppo, koska töiden tekeminen tuottaa moninkertaisesti enemmän kuin mikään muu mitä voin tehdä, ja vaikka niistä luopuminen pariksi kuukaudeksi ei vielä vaaranna vuokranmaksua, se on yhä siinä määrin suuri taloudellinen uhraus, ettei päätöstä ole helppo noin vain tehdä. Ymmärrän hyvin, miksi apurahat ovat niin tärkeitä suomalaiskirjailijoille, ja jos minulla olisi edellytykset hakea niitä, päätös olisi huomattavasti helpompi.

Siitä huolimatta olen kallistumassa sen kannalle, että ennemmin uhraan muutaman kuukauden toimeentulon kuin jätän käsikirjoituksen taas lojumaan, varsinkin kun on todennäköistä, että teksti on uhittelusta huolimatta valmis vasta kesän lopulla — jos jumalat niin suovat.

Tästä muuta suuntaa ei olekaan kuin eteenpäin, merkitsi se mitä tahansa. Toivon löytäväni vähitellen kompromissin, jolla saan kolme toisiaan hylkivää kappaletta jonkinlaiseen tasapainoon, ja sitä etsiessä pidän kiinni tärkeimmästä eli omasta työkyvystäni. Se on kuitenkin elinehto.