Logan

Uusi Marvel-maailmaan sijoittuva elokuva Logan saattaa olla tämän vuoden suosikkielokuvani — kyllä, elämme varhaista maaliskuuta ja olen jo päätökseni tehnyt.

Logan on ilmoitettu Hugh Jackmanin näyttelemän Wolverinen viimeiseksi elokuvaksi ja oli siksikin jo tunteellinen kokemus, sillä olen lukenut Marvel-sarjakuvia jo lapsesta. Wolverine — yrmeä mutta hyväsydäminen tappelupukari — on aina vedonnut minuun Marvel-hahmoista eniten, ja minulla tulee olemaan ikävä Hugh Jackmania hahmon tulkitsijana. Puolustuksekseni voin sanoa olleeni liikutuksessa kaikkea muuta kuin yksin: elokuvateatterissa kuuli lopputekstien alkaessa monen yleisössä taputtavan käsiään.

Ylistyksensä Logan on ansainnutkin, sillä elokuvan kädenjäljestä paistaa tekijöiden halu taata Wolverinen tarinalle arvoisensa lopun. He päättivät tehdä elokuvan, joka kertoo miehestä, ei supersankarista, ja Logan pärjää draamansa syvyydessä mille tahansa puhtaan realistiselle elokuvalle. En voi riittävän pontevasti suositella sitä kaikille niille, jotka eivät hätkähdä lentävää päätä taikka kahta. (Loganin ikäraja on Suomessa 16-vuotta.)

Pyrin välttämään tässä kirjoituksessa spoilereita, mutta tarinasta on mahdoton puhua puhumatta myös osittain sen juonesta. Jos siis haluat kokea elokuvan kylmiltäsi, lopeta lukeminen tähän ja palaa lukemaan vasta jälkikäteen!

***

Logan sijoittuu tulevaisuuden Yhdysvaltoihin vuoteen 2029, kun useimmat aikaisempien X-Men -elokuvien henkilöhahmot ovat jo kuolleet. Synnynnäisen sinnikkyytensä vuoksi Wolverine (koko nimeltään James "Logan" Howlett) on yhä hengissä, mutta vuodet ovat jättäneet jälkensä myös häneen. Elokuvan kannatteleva teema onkin aika: mitä me teemme, kun vanhuus painaa meidät kyyryyn? Mitä teemme elämällämme kun sairaus tai heikkous estävät meitä olemasta enää sitä, mitä haluaisimme itsemme olevan? Wolverine ei ole enää sankari, eikä halua olla sellainen. Hän haluaa vain jo kuolla.

Kaikki Wolverinen maailmassa menee sekaisin, kun hän tapaa 11-vuotiaan Lauran. Laura on Loganille ennestään vieras, mutta samalla hämmentävällä tavalla tuttu, ja Wolverinen täytyy päättää, mitä aikoo tytön kanssa tehdä. Mikä osa Lauralla on hänen elämässään?

Mitä opin Loganista

Logan vahvisti uskoani siihen, ettei genre aseta rajoja draaman syvyydelle. Stereotyyppinen supersankarielokuva on pirteä ja toiminnantäytteinen — henkilöhahmot ratkaisevat ongelmansa ennemmin väkivallalla kuin kohtaavat ne kuin aikuiset.

Logan kuitenkin osoittaa, että myös supersankarilla on lupa olla aikuinen. Kahteen tuntiin ja kahteenkymmeneen minuuttiin on mahdutettu viiltävää poliittista kritiikkiä nykyaikaamme kohtaan, eräitä hellyttävimpiä näkemiäni kuvauksia vanhuudesta, sekä syviä kysymyksiä siitä mikä tekee ihmisistä perheen ja mihin me olemme yhteiskuntana oikeastaan menossa. Logan ei edes yritä olla stereotyppisen pirteä, vaan on anteeksipyytelemätön tragedia alusta loppuun asti.

Tragedian tuottaminen on Hollywoodissa itsessään jo poikkeuksellista ja osoittaa, ettei odotuksia ole ainoastaan lupa vaan suorastaan velvollisuus rikkoa, kun tarina sitä vaatii. Logan ei myöskään karta sitä tosiasiaa, että se on supersankarielokuva, vaan fantastiset elementit, kuten geneettisistä mutaatioista johtuvat maagiset voimat, seuraavat mukana koko juonen halki. Genrelle ominaiset piirteet on valjastettu kannattelemaan tunnetta — antamaan kuvallinen ilmaisu asioille, joita muuten olisi haasteellista kuvata.

Elokuva muistutti minua myös, ettei kokosynkässä tarinassa ei myöskään ole mitään väärää. Minulle on kuitenkin pitkään ollut mysteeri, mikä synkässä tarinassa oikein kannattelee sen raskaita tunteita: eikö kokija kyllästy pian tunneskaalan monotonisuuteen?

Tätä istuin miettimässä teatterissa, kun samalla tajusin nauttivani Wolverinen kärsimyksestä. On elokuvia, joiden kärsimys kääntyy nautinnollisesta ällöttäväksi mässäilyksi. Sen sijaan Logan onnistui vangitsemaan mielenkiintoni ja sai minut välittämään siitä, mitä ruudulla tapahtui. Vähitellen minulle valkeni, että juuri välittäminen on kaiken pohjalla. Elokuva rakentaa Wolverinestä hyvin pidettävän hahmon, jota olin valmis kannustamaan sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Pystyin tunnistamaan tilanteet ja tunteet, joita Wolverinen täytyi kohdata: ne tuntuivat minusta aidoilta ja merkityksellisiltä.

Mikä tärkeintä, myös raaka väkivalta henkilöhahmoja kohtaan tuntui tilanteissa ansaituilta — toisin sanoen tarina olisi ollut huonompi, jollei valinnoilla olisi ollut seuraamuksia. Henkilöhahmojen väliset asetelmat oli tehty niin, että väkivalta oli heidän näkökulmastaan perusteltua, ja kukin käytti vain sellaista voimaa, joka kuvasi heidän persoonaansa. Oliko Logan sitten täydellinen? Ei, mutta tekijöiden kunniaksi on sanottava, että he saivat minut kiemurtelemaan inhosta ja nauramaan tyydytyksestä yhtä aikaa.

Myötäelämisen lisäksi raskas tunnelma tarvitsee hyvää rytmitystä. Loganissa korostui, ettei tilanteen ole pakko päättyä hyvin ollakseen tyydyttävä, vaan tärkeää on että yleisö saa käsitellä loppuun ne tunteet, jotka tarina on herättänyt. Raskas kohtaus hyötyy siitä, että sitä seuraa hiljainen hetki, eikä syy tälle ole ainoastaan että yleisölle ja henkilöhahmoille jää silloin tilaa hengittää, vaan jälkikohtauksen (eng. sequel, kts. scene sequel format) rooli on myös selkeyttää henkilöhahmoille mikä heille todella on tärkeää. Jälkikohtaus on itse kohtauksen eräänlainen heijastus, jossa samat tunteet voi kokea hallitummin uudelleen turvallisemmassa ympäristössä — jos joku on kuollut, usein suru tulee vasta jälkikohtauksen aikana.

Rytmityksellä on myös yllättävä rooli kontrastin luojana ennen synkkää kohtausta. Hetkellinen helpotus on tietysti vuorenvarma merkki jonkin olevan menossa pieleen ("itku pitkästä ilosta" tunnetaan täällä Suomessakin), mutta ymmärsin vasta Logania katsoessa miksi lyhyillä aurinkoisilla hetkillä on tarinan kaarelle niin suuri merkitys. Tunnetasolla tragedia ottaa alamäen muodon, mikä merkitsee että kokonaisuutena, kaikki menee aina tarinassa huonompaan suuntaan. Positiivinen eli nouseva tunnekaari kuitenkin mahdollistaa sen, että nousua seuraavat synkät tapahtumat tuntuvat suhteessa vakavammilta, vaikkeivät ne juonen kokonaisuuden kannalta olisikaan kaikkein järisyttävimpiä. Ilman edeltävää kontrastia kohtaus täytyisi kirjoittaa paljon synkemmäksi — niin synkäksi, että se menettäisi uskottavuutensa ja kykynsä liikuttaa meitä.

Jokaisessa tarinassa on myös niin kutsuttu "synkin hetki", joka sijoittuu tarinan keskikohtaan. (Etkö usko? Avaa mikä tahansa lukemasi romaani tasan keskeltä ja katso itse.) Olen tiennyt mekaanisella tasolla ilmiön olemassaolosta jo pitkään täysin kykenemättä hahmottamaan sen täyttä merkitystä juonen kannalta.

Pohdin tätä yhä illalla lukiessani Ben Aaronovitchin viimeisintä kirjaa The Hanging Tree, kun saavuin seuraaviin kappaleisiin:

For a second, I thought Seawoll was going to fight it just on general principles, but then he shrugged. You don't get to DCI without knowing a losing proposition when you see one, and Folsom was right — there we more important things to worry about.

'La majestueuse égalité des lois, qui interdit au riche comme au pauvre de coucher sous les ponts, de mendier dans les rues et de voler du pain,' said Nightingale later when we were preparing our case notes. Which is French for 'Them that has, gets.'

So, goodbye Operation Marigold.

Käänsin kirjan ympäri. Olin tarinan keskikohdassa, tasan sivun tarkkuudella. Vertailin Logania äsken lukemaani ja tajusin, että keskikohdan synkin hetki johtaa usein päähenkilön tavoitteiden muuttumiseen.

Tämä onkin se, mitä Loganista opin parhaiten: synkimmällä hetkellä päähenkilö maksaa päätöstensä hinnan, ja hinta on niin korkea, ettei takaisin palaaminen sen jälkeen tunnu enää vaihtoehdolta. Menetys tuo uutta päättäväisyyttä saattaa konflikti ratkaisuunsa, sillä nyt ei ole enää kyse päähenkilön omista valinnoista, vaan nyt se täytyy tehdä. Uusi vaara on korvannut vanhan — jokin on kuollut tai jokin jäänyt kauas taakse. Jos koskaan mietit, miksi juonesi ei toimi, avaa se tasan keskikohdasta.

***

Logan on tällä hetkellä elokuvateattereissa ja tulee olemaan nähtävissä ainakin maaliskuun 16. päivään asti. Olen utelias kuulemaan, mitä muut katsojat ovat olleet siitä mieltä.

Onko sinulla muita suosikkielokuvia, jotka ovat opettaneet sinulle tarinankerronnasta erityisen paljon?

Lue lisää:

Miksi Max Max toimi, vaikkei sen kaiken järjen mukaan pitäisi?

Pelasta kissa - ja romaanisi tarinakaari