Olen aina ihmetellyt, miksi niin moni taiteilija juo. En osannut odottaa sitä syvää levottomuutta, jonka valtaan jouduin laittaessani käsikirjoituksen syrjään ja yrittäessäni työntää tekstin mielestäni ‐ yhtäkkiä koko elämäni tukiranka oli poissa. Arkityöni on haastavaa, muttei tarjoa samanlaisia onnistumisen kokemuksia, ja kaikki harrastukseni tuntuvat minusta tyhjiltä, merkityksettömiltä, kirjoittamiseen nähden.
Nyt olen taas onnellinen saatuani kirjoittaa. Haastavuudestaan huolimatta (tai kenties juuri siksi) jopa editointi antaa minulle tyydytystä, jota hyvin harva toinen asia pystyy tarjoamaan. Tätä kuvaa hyvin se, kuinka päähäni pälkähti muutama päivä sitten täysin liittymätön romaani-idea, jota tietysti tartuin heti työstämään. Aloin jopa tehdä taustatutkimusta, mutta uusi romaani on yhä kevyt kasa muistiinpanoja ja tuntuu lähinnä väliaikaiselta lelulta puolivalmiin käsikirjoituksen rinnalla. Edellisviikon masennusta muistuttava jakso herätti minut tajuamaan, kuinka tärkeää minulle on tasapainottaa elämäni niin, että pystyn säilyttämään jonkinlaisen luovan rutiinin nojautumatta kuitenkaan yksistään ainoastaan kirjoittamisen varaan. On outoa, miten elämän mielekkyys rakentuu niin pienistä asioista, ja kuinka emme usein näe niitä ennen kuin menetämme ne.
Ehkä juuri tämä kyltymätön tarve luoda ‐ haastaa itsensä ja tuoda jotakin itseään suurempaa maailmaan ‐ on syy sille miksi jotkut ryhtyvät ammattitaiteilijoiksi. Minulla on ura, josta nautin, jossa on omat ilonsa ja haasteensa, mutta vertautuuko se kirjoittamisesta saatuun nautintoon? Ei, enkä usko että se tulee tekemään niin. Luopuisinko kummastakaan? En, ohjelmointi on minulle luomisen jatke, ja ohjelmointi tarjoaa aivan oman kokoelmansa onnistumisen kokemuksia. Mutta jos jonakin päivänä tulee hetki, jolloin minun täytyy valita vain toinen, valitsisin kirjoittamisen.
Ja ei, en sortunut juomaan. Perjantaina olin tosin niin lähellä muuttumista mökkihöperöksi, että kutsuin mieheni ulos tekemään mitä tahansa, kunhan pääsisin vähäksi aikaa ulos talosta. Arkityöni on viime aikoina ollut lähinnä odottamista, eikä ihmismieli käsittele hyvin keskeneräisyyttä. Osin juuri jatkuva odottaminen on syönyt minua; olen luonteeltani sellainen, etten kykene istumaan pitkään toimettomana.
Editointi vaatii aikaa ja etäisyyttä, joten tämä on ongelma jonka joudun tavalla tai toisella ratkaisemaan lähikuukausina. Olen silti kiitollinen, sillä olen oppinut itsestäni jotakin, ja samalla saanut vähän lisää ymmärrystä kanssataiteilijoita kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti