Editointipäiväkirja, osa 12

Kuvasin eilen Facebookissa tuntojani editoinnista näin:

Kuvittele 200 palan palapeli. Sitten kuvittele, että 20 palaa puuttuu ja että 40 palaa on väärästä palapelistä. Nyt sinua pyydetään kokoamaan palapeli pelkän muistisi varassa niin, että saat fyysisesti koskea paloihin vasta kun voit sovittaa ainakin 15 palaa kerralla yhteen. Toista samaa (lisäten välillä satunnaisia paloja) kunnes palapeli on valmis. Tätä on kirjan editointi.

Olen siirtymässä siihen editoinnin vaiheeseen, josta en erityisemmin nauti. Leikkasin pois käsikirjoituksen viisi ensimmäistä lukua ja kirjoitin ne kokonaan uudelleen niin, että ne muodostavat yhden eheän tunnekaaren. Nyt teksti tuntuu melkein kypsältä ensimmäisten koelukijoiden tarkasteltavaksi, mutta yritän malttaa mieleni ja tehdä kevyen editointikierroksen poistaakseni pahimmat virheet.

Tarkoitukseni oli alun perin kertoa teille uudesta vuodestani jo aikaisemmin. En voi kyllin korostaa kuinka tärkeää työrauha on ollut tekstin onnistumiselle, ja siitä saan kiittää kärsivällistä aviomiestäni ja hänen sukulaisiaan. Suljin itseni vuodenvaihteessa kolmeksi päiväksi alla näkyvään ateljeehen enkä suostunut tulemaan ulos, ennen kuin kirjoitustyö oli tehty. Pahimmillaan se merkitsi lähes neljäntuhannen sanan päivävauhtia, kun tavanomainen keskiarvoni lähentelee kuuttasataa.

Kotiin palattuani lisäsin vielä toiset nelisentuhatta täyttääkseni aukot, jotka tekstiin oli jäänyt. Pari päivää myöhemmin saavutin odottamattani tarinan lopun, ja niin pääsemme tähän päivään.

Mitä opin viime vuonna

Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon opin vuoden aikana arvostamaan etäisyyttä. Kärsin keväällä kyvyttömyydestä keskittyä kirjoittamiseen, koska tavanomainen työympäristöni oli niin monessa muussakin käytössä etten pystynyt ohjaamaan ajatuksiani sinne minne halusin niiden menevän. En usko voineeni päästä kirjoittamiseen kiinni, jollen olisi varannut itselleni työhuonetta kahdeksi viikoksi kirjastosta. Oli helpottavaa voida suhtautua kirjoittamiseen kuin työhön: sitä täytyi tehdä joka päivä. Opin hyväksymään tarvitsevani henkistä etäisyyttä voidakseni kirjoittaa, ja opin suojelemaan sitä paremmin.

Toisenlainen etäisyys on muisti: erotus siinä, mitä luulemme kirjoittaneemme ja mitä teksti todella sanoo. Edellinen luonnokseni kärsi paljon rönsyilystä, ja opin että paras keino päästä siitä eroon on että suljen tekstitiedoston kokonaan ja kirjoitan kohtauksen uudestaan pelkän muistini varassa. Metodi perustuu uskoon, että pitkäaikaismuisti luo tapahtumista eheämmän kokonaisuuden kuin mitä oikeastaan tapahtui. (Me kaikki koemme tätä omassa arjessamme.) Poistin näin paljon epäoleellista, mutta päädyin myös kirjoittamaan uusia kohtauksia jotka muistini oli lisännyt tekstiin hajanaisten ideoideni pohjalta. Suuren osan aikaa muistini oli parempi tarinankertoja kuin minä itse, ja luonnoksesta tulikin eräänlainen harjoitus platonistisen ideaalin yhdistämisessä todellisuuteen.

Kärsivällisyyttä....

Toistuvasti sanotaan, että editoinnin suurin apuväline on aika ‐ siis tietenkin heti taitavan kustannustoimittajan jälkeen. Siinä mielessä minulla kävi oikeastaan tuuri, etten heti tiennyt miten lähteä editoimaan tarinaa, koska riittävä etäisyys selvästi teki tekstistä paremman kuin siitä olisi muuten tullut. En tiedä voinko väittää olevani erityisen kärsivällinen ihminen, minkä vuoksi nyt alkava editoinnin vaihe on minulle niin tuskastuttava. Ei kestä enää kauan, ennen kuin minun täytyy irrottaa itseni tekstistä ja jättää se laatikon pohjalle siihen asti, että pystyn taas katsomaan sitä tuorein silmin.

Minun on korkea aika ryhtyä kirjoittamaan novelleja. Toinen romaani ei tule kysymykseenkään, koska päässäni riittää tilaa vain yhdelle niistä kerrallaan. Entä te, rakkaat lukijat, miten te säilytätte kykynne kirjoittaa kun luomisvaihe on ohi? Mitä vinkkejä jakaisitte tulevaan editointiin?