Editointipäiväkirja, osa 10

Samalla kun kirjoitan, opin jatkuvasti hahmoista jotakin uutta ja tekstin luonto muuttuu. Vaikka suunnittelen tapahtumat etukäteen, niiden toteutus on usein täysin erilainen kuin olin ne alun perin kuvitellut ‐ parempi, mutta erilainen. Kun pieniä muutoksia laittaa riittävän monta peräkkäin, niiden yhteinen paino alkaa vetää niitä seuraavia tapahtumia uuteen suuntaan, ja se merkitsee paluuta suunnittelupöydän ääreen.

Saavutin kaksi viikkoa sitten tekstin ensimmäisen välipyykin, ja sen jälkeen olen ollut hankalien kysymysten edessä. Mikä oikeastaan on toisen näytöksen rooli? Onko tämä henkilö varmasti paras kannattelemaan tarinaa tästä? Verrattuna äskeiseen tunnekaareen, onko näiden lukujen draama varmasti riittävä? Kahteen edelliseen vastaus oli ei. Olin toki tiennyt joutuvani tekemään lisäyksiä ja mahdollisia muutoksia tapahtumien järjestykseen, mutta tarina ansaitsee paljon syvemmän juonikaaren kuin olin sille suunnitellut.

Uuden kaaren aloittamisen vaikeutta lisää se, kuinka kiintynyt olen alkupään tapahtumiin ja hahmoihin. Toisessa näytöksessä moni asia muuttuu, ja huomaan joutuvani käymään läpi eräänlaisen suruajan, ennen kuin olen valmis katsomaan taas eteenpäin. On hurjaa, kuinka syvästi kirjailijan oma tunne-elämä saattaa olla sidoksissa tämän työhön. On eri asia sanoa että teksti syntyy kirjailijan omista kokemuksista, kuin että tajuaa mitä se äärimmillään tarkoittaa tekstiä luodessa. En pysty kirjoittamaan jotakin, johon en itse kykene samaistumaan. Sillä tietysti on hintansa.

Ja sitten on koko

Joka kerta tehdessäni suuria rakennemuutoksia kirjaan, päädyn väistämättä kiroamaan juonen monimutkaisuutta. Sanotaan että ihmisaivot kykenevät säilyttämään neljästä seitsemän asiaa muistissa samaan aikaan, mistä tietysti muodostuu ongelma kun juonelle olennaiset osaset näyttävät tältä:

Joudun luultavasti käyttämään pari viikkoa palauttaakseni palaset oikeille paikoilleen ja laskemaan läpi jokaisen muutoksen vaikutukset toisiin liikkuviin osasiin ja niihin liittyviin sivujuoniin. Palasten liikuttelua tulee auttamaan pääjuoni, joka tavalla tai toisella sitoo kaiken tiiviisti yhteen... kunhan rakennan sen ensin. Hyvien ideoiden syntymistä on hankala pakottaa, varsinkin kun tapahtumien täytyy kyetä kannattelemaan sekä juonen että tunnekaaren eli draaman. Työ on omalla tavallaan hauskaa, mutta helppoa se ei ole.

En ikinä selviäisi tällaisesta työmäärästä ilman kunnollisia välineitä. Yllä oleva kuva on niin sanottu Corkboard-näkymä Scriveneristä, josta on tullut täysin korvaamaton minulle kirjoittaessa. En koskaan pystyisi tekemään näin isoja muutoksia Wordissa aiheuttamatta täyttä kaaosta, mutta Scrivenerissä jokainen kohtaus (tai tässä tapauksessa pala juonta) on jo valmiiksi oma tekstitiedostonsa. Useimmat näkymän laatikoista tulevat olemaan eri paikassa ollessani valmis niiden kanssa, ja osa tulee vaihtumaan kokonaan.

En usko että useimmat kirjoittajat joutuvat setvimään aivan tämän kokoisia solmuja, mutta Scrivener on niin hyödyllinen ohjelma, etten voi kuin suositella sitä (Mac OS versio tässä).

Ja nyt takaisin editoinnin pariin!