Aikaansaamisen illuusio

Eräs kirjoittajapiirin jäsen sanoi eilen jotakin, joka sai mieleni rattaat pyörimään. Vapaasti lainaten lause meni jotakuinkin näin: "Nyt kun minulla on lomaa, voin lopultakin kirjoittaa". Yllätin itseni pitämällä lyhyen palopuheen ajatusta vastaan. Mikä lomassa on vikana? kysyttekin varmaan. Eikö ole vain hyvä asia, että voi keskittyä kirjoittamiseen?

Tajusin kirjoittajatoverini osuneen erääseen illuusioon, jota tietämättämme kertaamme ja levitämme edelleen. Kuvittelemme kirjailijan henkilönä, joka istuu päivittäin kirjoittamassa tiukan aikataulun mukaisesti — päivästä toiseen kello kahdeksasta kello puoli neljään. Niinhän me saamme muitakin asioita aikaiseksi. Miksei se sitten toimisi kirjoittamiseenkin?

Mielikuva on kuitenkin totta vain osittain. Alkuunkin on hyvä ymmärtää, että kirjailijoiden luova prosessi vaihtelee. Kirjoittajat jaetaan löyhästi kahteen kategoriaan, jotka voidaan erottaa sen mukaan, suunnittelevatko he tarinaa eteenpäin ennen kuin alkavat kirjoittaa, vai eivät. Jos satut olemaan henkilö, joka kertoo tarinan vain kerran ja sen jälkeen kokee hankalaksi palata sen pariin, olet niin sanottu seikkailijakirjoittaja ja kaikki mitä luova prosessisi vaatii on, että istut päivittäin alas ja keksit, mitä tarinassasi seuraavaksi tapahtuu. Tekstisi todennäköisesti rönsyilee paljon, mutta voit perusteellisen muokkaustyön jälkeen saada aikaan koherentin kirjoituksen. Vastakkaisella puolella skaalaa taas ovat ne, jotka tarvitsevat yksityiskohtaisen suunnitelman juonesta ennen kuin voivat alkaa kirjoittaa. Meistä useimpien mukavuusalue on näiden kahden ääripään välissä, ja tässä käsityksemme luovuudesta ja kirjoittamisen prosessista nousevat tärkeään asemaan siinä, kuinka paljon tekstiä saamme vuodessa aikaiseksi.

Vietän kaksi kertaa vuodessa viikon sulkeutuneena pieneen mökkiin, missä kirjoitan aamusta iltaan ja otan vain lyhyitä taukoja syödäkseni ja jaloitellakseni hetken. Aikani kaukana elämän tavanomaisista velvollisuuksista ovat tavanomaisesti tuotteliaampia kuin edeltävät kuusi kuukautta yhteensä, ja innostun odottamaan matkaa jo monta viikkoa etukäteen. Viime vuodenvaihteessa sain kuitenkin kokea oman luovuuteni rajat, kun löysin itseni viettämästä koko kirjoittamiselle varatun ajan yksinkertaisesti tuijottamalla tyhjää tietokoneenruutua. Olin elätellyt toivoa, että ideat lähtisivät virtaamaan kun annoin niille tarpeeksi aikaa. Pelkkä aika ei kuitenkaan tuota ideoita, vaan minulla oli tekstissä rakenteellinen ongelma, joka minun oli välttämätöntä ratkaista ennen kuin kykenin kirjoittamaan sanaakaan. Ja juuri tässä on elättelemämme illuusion ongelma: se ohjaa meidät tekemään vääriä asioita väärään aikaan, ja osalle tämä voi johtaa kirjoittamisen hylkäämiseen kokonaan kun kuvittelemme ettei meissä ole sitä luovaa neroutta, joka vaaditaan taiteen luomiseen.

Tarinat koostuvat pienenpienistä ideoista, jotka kirjailija liittää yhteen ja rakentaa verkon, joka muodostaa narratiivin. Jokainen idea tarvitsee huomiota ja hiontaa: minulla on katu — hyvä on, miltä siellä tuoksuu? Keitä siellä kävelee? Joidenkin ideoiden muovautuminen vie kauan ja muotoutuvat vähitellen narratiivin rinnalla, mutta useimmat niistä ovat hyvin pieniä eivätkä usein vaadi muuta, kuin että kirjailija hetkeksi kääntää huomionsa niihin. Ne syntyvät sattumalta arkisista oivalluksista.

Sattumanvaraisuus kuitenkin merkitsee, että niiden syntyä on mahdotonta pakottaa. Ideat tarvitsevat aikaa kypsyä, ja siksi viikko mökillä tai kolme kesälomalla eivät sellaisenaan riitä. Kun minulta kysyttiin miten löydän aikaa kirjoittaa, vastasin kirjoittavani muutamia minuutteja siellä täällä: viisi minuuttia odottamassa bussia, vartin istuessani junassa. Nämä lyhyet luovuuden pyrähdykset ovat minulle usein suuremmaksi hyödyksi kuin kokonainen päivä tietokoneen ääressä.Vähättelemme helposti sen ajan merkitystä, jonka vietämme ainoastaan ajattelemalla ongelmaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tämä luppoajaksi naamioitunut osa elämäämme on tärkein polttoaine luovuudellemme, emmekä pystyisi kertomaan tarinoita ilman sitä. Se on myös aikaa, jota pystymme hallitsemaan paremmin kuin vaikkapa lomiemme pituutta: teemme jatkuvasti pieniä päätöksiä siitä, miten vietämme joutilaat hetket työn ja arkipuuhien keskellä. Voimme karkottaa tylsyyden avaamalla television tai kurkistamalla sosiaalista mediaa puhelimellamme, tai voimme kieltäytyä niistä ja sallia ajatuksillemme hetken aikaa harhailla. Parhaiten tämä toimii, jos olemme samalla jollakin tavoin liikkeessä: kävelyt ovat klassinen hyväksi todettu keino saada luovat ajatukset virtaamaan.

Haluan kuitenkin tähdentää, että myös pitkille rikkumattomille kirjoittamisen kausille on aikansa ja paikkansa. Kun verkon silmut ovat valmiit ja pantu oikeaan järjestykseen, niiden yhteen liittäminen tapahtuu melkein luonnostaan. On helppo kirjoittaa, kun kaikki mitä mielen täytyy työstää on miten pistää ajatus sille sopivaan muotoon. Ideoiden luominen ja niiden ilmaisu ovat kaksi hyvin erilaista työtä, ja vaikka limittäisyyttä tapahtuu, kykenemme tyypillisesti keskittymään vain yhteen kerrallaan. Kun olemme käsitelleet kaiken sen epävarmuuden, joka estää meitä näkemästä tarinaa kokonaisuutena, on vapauttavaa istua vihdoinkin alas ja antaa tarinan virrata paperille. Tämä ei merkitse, että se olisi valmis, vain että olemme päässeet pisteeseen, jossa siihenastiset ideamme olivat riittävän selkeät meille itsellemme. Tämän jälkeen on vielä paljon työtä, mutta olemme ylittäneet ensimmäisen ja kenties vaikeimman esteen: oman kyvyttömyytemme illuusion.

Tärkeä huomautus: Yllä oleva kirjoitukseni ei ota kantaa toiseen ajankäytön ongelmaan, johon pystymme vaikuttamaan paljon vähemmän kuin edelliseen. Meillä kullakin on tietty määrä henkisiä voimavaroja, jotka jaamme pitkin viikkoa sen mukaan, missä niitä tarvitaan. Elämäntilanteestamme riippuen meille saattaa kaiken muun jälkeen jäädä niin vähän energiaa, ettemme pysty enää käyttämään sitä haastavien asioiden pohdiskeluun. Tällöin itsensä pakottaminen voi olla vahingoksi, ja on aivan sallittua avata televisio ja vähän ajan päästä nukahtaa. Jos elämäntilanteesi on tällainen, voit kuitenkin pyrkiä järjestämään arkesi niin, että sinulla on esimerkiksi puoli tuntia viikossa, jolloin olet riittävän virkeä ajattelemaan kirjoittamista. Moni kirjailija herää aamulla aikaisin ja kirjoittaa silloin, kun muut päivän askareet eivät ole vielä väsyttäneet heitä. Etsi elämästäsi hetki, jonka voit käyttää hyödyksesi, äläkä tunne huonoa omatuntoa siitä, ettei sinulla ole antaa enempää. Pienistä puroista ne isot joetkin syntyvät!