Oma maa mustikka, muu maa mansikka

Olen alkanut huomata, kuinka tärkeää on välillä päästä pois omasta tutusta ympäristöstä vieraaseen, tai ainakin vieraampaan paikkaan. Kevät on tänä vuonna ollut minulle poikkeuksellisen tapahtumarikas, ja minulla on ollut vaikeuksia jaksaa kaiken kanssa, puhumattakaan siitä, että olisin kyennyt jakamaan keskittymiseni kaikkeen mikä on vaatinut huomiota

Ikävä tosiasia näyttää olevan, että olen omalla työpisteelläni joutunut pisteeseen, jossa minun on mahdoton sanoa itselleni hyvä on, tänään minä vain kirjoitan . Käytän samaa tietokonetta opiskeluun ja ohjelmointiin, pelaamiseen, surffailuun sanalla sanoen kaikkeen työ- ja arkikäyttöön. Olen tähän mennessä ollut onnekas ja kyennyt sulkemaan houkutukset pois, sillä minulla on ollut palava tarve lopultakin tuottaa yhtenäinen käsikirjoitus alusta loppuun. Minä ja aivoni olimme kuvainnollisesti samalla kartalla siitä, mikä oikein on tärkeää.

Sitten tietenkin käsikirjoitus valmistui, ja löysin itseni paitsi syvästi uupuneena, myös kyvyttömänä enää selittämään sisäiselle apinalleni , miksi meidän piti istua alas ja tehdä kaikki uudestaan. Sehän on valmis! aivoni sanovat minulle. Mitä sinä vielä voit minulta vaatia? Vaan romaani ei ole valmis kun tarina on kirjoitettu alusta loppuun, vaan se pitää hioa parhaaseen mahdolliseen muotoon, jossa se on virtaviivainen ja mukaansatempaava. Editointi vaatii toistoa: uuvuttavaa, turhauttavaa samojen tapahtumien toistoa siihen asti, että mitään ei voi enää lisätä eikä mitään voi enää poistaa. Enää en pysty istumaan työpisteelleni ja laittaa kuulokkeita korville, ja se riittää irrottamaan minut arjesta. Tiesin tarvitsevani työhuoneen muualta, ja löysinkin sellaisen eräästä lähialueen kirjastosta. Huone on varattu käyttööni viikoksi ensi viikosta alkaen ja aion asennoitua siihen kuin mihin tahansa muuhun töihin lähtöön: olen paikalla minuutilleen varauksen alkaessa ja lähden vasta, kun varaus on loppunut. En erityisesti nauti työhuoneista enkä tiukoista aikatauluista, mutta se on tehokkain tarjolla oleva keino irrottaa itseni toimimattomista ajatuskaavoista.

Vanhoista kaavoista irrottautuminen on muillakin tavoilla ollut teemana parin kuluneen viikon aikana. Myöhäisenä syntymäpäivälahjana kälyni vei minut ja mieheni Prahaan, ja maisemien vaihtaminen muutamaksi päiväksi auttoi karistamaan väsymyksen, joka oli vaivannut minua ennen matkaa. Prahassa on sattumalta myös paljon piirteitä eräästä käsikirjoituksessani esiintyvästä kaupungista, jonka kuvitteleminen on ollut minulle toisinaan hankalaa. Kuljeskelin katuja ja tein päiväsaikaan kaikenlaisia pieniä huomioita maan muodoista ja arkkitehtuurista, ja iltaisin luin Agatha Christien salapoliisiromaaneja. Dekkarigenre on aina kiehtonut minua, vaikka olen lukenut sitä verrattain vähän, ja totta puhuen oli korkea aika että korjasin kyseisen aukon sivistyksessäni ainakin dame Agathan kohdalla. Usean kirjan lukeminen peräkkäin (luin loman aikana keskimäärin puolitoista Poirot-kirjaa päivässä) oli valtavan hyvä keino saada tuntu siihen, mikä dekkarigenrelle on ominaista; dekkarissa on toki yleensä murha, useita epäiltyjä sekä viisas salapoliisi, joka vähitellen ratkoo koko jutun, mutta tarinaa ohjaa myös toinen rakenne, juuri sille dekkarityypille ominainen draaman kaari.

Agatha Christien romaanit, niin kuin sen itse eräänä oivalluksen hetkenä kirjoitin ylös, kulkevat näin: Alussa esitetään mysteeri, joka on yleensä rikos (ensimmäiset 50 sivua). Usein asia vaikuttaa heti selvältä, mutta vastaus on päähenkilön mielestä epätyydyttävä. Pian jotakin käykin ilmi, joka on ristiriidassa aikaisemman tulkinnan kanssa (ensimmäisen aktin loppu). Uutta tietoa ilmenee, mutta se vie väärään suuntaan. Mitä kauemmin tilannetta tutkitaan, sen mahdottomammalta sen ratkaiseminen vaikuttaa (tarinan keskivaihe, ns. synkin hetki ), kunnes jokin saa päähenkilön katsomaan tilannetta aivan uudesta näkökulmasta. Osa pienemmistä mysteereistä alkaa selvitä, ja vastaus on jo aivan nurkan takana (toisen aktin päätös). Vielä tapahtuu kuitenkin yksi viimeinen käänne, joka asettaa kaikki aikaisemmat tiedot kontekstiinsa ja valottaa myös tarinan taustatapahtumia, joista lukijalla on tähän mennessä ollut vain aavistus (kolmannen aktin loppu). Eräs Christien suosikkisivujuonia on epäonninen rakkaus, ja mysteerin ratkettua hän omistaa viimeiset sivut rakastavaisten uudelle onnelle, joka on tullut mahdolliseksi vain kirjan tapahtumien kautta.

Niin, rakkaat dekkaristit, jotka luette tätä ja ehkä heristätte nyrkkiänne minulle siitä, kuinka kapeakatseisesti ymmärrän dekkarit ja kuinka väärin dame Agathan tuotantoa. En usko että puoli tusinaa kirjaa riittää tekemään kenestäkään asiantuntijaa, mutta Poirot:n seikkailujen lukeminen oli minulle hyvin samanlainen kokemus kuin varsinainen matka kaukaiseen Prahaan. Löysin enemmän yhteisiä piirteitä kuin olin odottanut, ja ne auttoivat minua katsomaan tekstiäni täysin uudesta näkökulmasta. (On ironista, kuinka samanlaista oma työskentelyni näyttää olevan Hercule Poirot n ajatusjuoksuun. En tosin tiedä uskallanko toivoa, että myös käsikirjoitukseni vähäisemmät ongelmat lähtevät selkeytymään.) Kuvittelin joskus kirjoittavani jonkinlaista fantasiatrilleriä tai jopa kauhua, mutta kumpaakaan siitä ei tullut. Sen sijaan tarinan ytimessä on mysteeri, ja juonen asettaminen dekkarin muotoon auttoi minua paitsi muotoilemaan, myös korjaamaan erään ongelman joka oli vaivannut minua jo pitkän aikaa. En myöskään ole ollut varma siitä, milloin minun kannattaa kätkeä tietoa ja milloin paljastaa sitä säilyttääkseni lukijan kiinnostuksen. Kokemukseni on malliesimerkki siitä, miksi kirjailijalle on niin tärkeää lukea laajasti ja ennakkoluulottomasti.

Olen myös viime aikoina lukenut taustatyönä Suomen keskiajasta virkamiehen tai hallitsijan näkökulmasta. Tiesittekö, että sanonta viekää tuhkatkin pesästä on luultavasti ajalta, jolloin valtio aivan kirjaimellisesti vaati talonpoikia luopumaan tuhkistaan salpietariveron muodossa? Tuhkasta saatu salpietari oli yksi ruudin ainesosista, ja sota-aikaan ruutia tarvittiin tietysti paljon. (Verotuksesta kiinnostuneille suosittelen Suvianna Seppälän kirjaa Viljana, nahkoina, kapakalana talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa 1539-1609). On mielenkiintoista, kuinka paljon myöhäiskeskiajan arki eroaa siitä, minkälaiseksi sen mediasta käsitämme. Aihe kiehtoo minua niin paljon, että saatan lähiaikoina blogata asiasta lisääkin. Siihen asti: lukekaa paljon, rakkaat ystävät!