Kuleshovin efekti ja kirjallisuus

Ystäväni tutustutti minut tänään erääseen psykologiseen ilmiöön, jota kutsutaan Kuleshovin efektiksi (eng. Kuleshov Effect). Ilmiö sai nimensä venäläiseltä elokuvaohjaajalta Lev Kuleshovilta, jonka sanotaan olevan ensimmäisiä elokuvantekijöitä, joka teki kokeiluja montaaseilla. Kuleshov havaitsi, että katsoja liittää kahteen toisiaan seuraavaan kuvaan enemmän merkitystä, kuin mitä kuvat itsessään viestivät. Myös Alfred Hitchcock oli tietoinen ilmiöstä ja kutsui sitä haastatteluissa "puhtaaksi editoinniksi" (eng. pure editing). Haastattelussa hän myös esitti esimerkin siitä, kuinka kolmesta kuvasta keskimmäisen vaihtaminen voi radikaalisti muuttaa katsojan tulkintaa:

Kuleshovin efekti on yksi esimerkki siitä, kuinka me luonnostamme muodostamme kokonaisuuksia ja narratiiveja siitä mitä näemme: me täytämme aivan huomaamattamme kuvien väliin jäävät aukot ja oletamme toisiaan seuraavien kuvien olevan jollakin tavoin yhteydessä toisiinsa. Näin lasta seuraava hymy liittyy mielestämme suoraan hymyilijän suhtautumiseen lapseen, ja tyhjää ruokalautasta seuraava laiha nainen nälkiintymiseen. Ystäväni käytti mielestäni hymyilyäkin mielenkiintoisempaa esimerkkiä, eli ilmeettömyyttä. Hänen mukaansa näyttelijät hyvin tietoisesti hyödyntävät Kuleshovin efektiä eivätkä välttämättä edes yritä näytellä tunnetta, jota heidän esittämänsä henkilöhahmo tuntee, vaan antavat yleisön tehdä sen puolestaan.

Melodraama ja ylinäyttely ovat ongelmia, joita myös kirjoittaja joutuu varomaan. Melodraama voi olla tietoinen ja tehokas tyylivalinta (katso Wiki: Melodrama), mutta tahattomana melodraama luo vaikutelman, että taiteilija yrittää pakottaa yleisönsä kokemaan voimakkaampia tunteita, kuin mitä tarina ansaitsee. Henkilöhahmon tunnepurkaus voi helposti tuntua pitkitetyltä ja epäuskottavalta, varsinkin, mitä dramaattisempi tilanne on kyseessä. Ratkaisu tähän on usein yksinkertaisuus, eli nimenomaan Kuleshovin efektin hyödyntäminen. Käytän esimerkkinä hiljaisuutta, joka itsessään on eräänlaista ilmeettömyyttä. Lause voisi olla esimerkiksi "Mikko oli hiljaa". Yksinään lause voi merkitä hyvin montaa asiaa, mutta mitä tapahtuu, kun lisäämme muutaman lauseen Annelta sen edelle?

"Me nähään ihan kohta, mä lupaan", Anne sanoi. "Mä oon takas jo ensi viikolla."
Mikko oli hiljaa.

Mikon tarkkoja tunteita voi yhä olla vaikea tulkita, mutta todennäköistä on, että lukija on silti muodostanut siitä jonkinlaisen tulkinnan. Ehkä Mikko on liian vihainen ja pettynyt puhuakseen, tai pelkää sanovansa jotakin, joka saa Annen viipymään vielä pitempään. Ehkei hän edes kuuntele Annea, vaan on keskittynyt katsomaan televisiota. Mitä enemmän kuvia montaasiin lisätään -- ruumiinkieli; huone, jossa henkilöt seisovat; aikaisempi kohtaus, jossa Mikko ja Anne suutelevat -- sitä vähemmän meidän täytyy kertoa siitä, mitä Mikko tuntee Annen ollessa lähdössä. Lukijalle ei missään vaiheessa tarvitse selittää suoraan, mitä Mikon mielessä liikkuu.

"Rakastatsä mua?" Anne kysyi.
Mikko oli hiljaa.

Käytätkö sinä, rakas blogilukija, Kuleshovin efektiä kirjoittaessasi? Oletko tunteita kuvatessasi minimalisti, vai pidätkö voidessasi selittää auki henkilöhahmojesi tunteet? Jaa ajatuksesi ja esimerkkisi kommenttiosioon! Olen utelias tietämään, mitä kanssakirjoittajani ovat ilmiöstä mieltä.