Editointipäiväkirja, osa 6

En taida koskaan lakata ihmettelemästä kirjoitusprosessin psykologisia ulottuvuuksia. Ainakin oma prosessini on joskus suorastaan myrskyinen, minkä tämän blogin uskollisimmat lukijat ovat varmasti jo huomanneet. Sama näkyy myös twiiteissäni, missä edellisen päivän epätoivoa saattaa seurata riemu, ja toisinpäin. Joskus kuvittelen alkavani tottua siihen, kunnes taas löydän jotakin uutta, jota en tiennyt itsestäni.

Olen kuluneen viikon keskittynyt yksinomaan kirjoittamaan uudelleen kohtauksia, joiden kerronta tai juoni tarvitsee laatia kokonaan uudelleen. Varsinkin alussa jo yksinomaan urakan suuruus hirvitti. Kuten olen aikaisemminkin tainnut mainita, kirjoitan saman kohtauksen usein moneen kertaan lukuisina eri versioina katsomatta referenssiä edellisistä versioistani. Kun versioiden välillä on puolikin vuotta, eroavaisuuksia syntyy väkisinkin. Olen nyt alkanut koota kaikki tekstit yhteen ja lukenut niitä rinnakkain. Ensimmäinen reaktioni on yleensä ollut tyytymättömyys ja hermostuneisuus. Yksikään versioista ei ole hyvä sellaisenaan, ja niitä on niin paljon. Paikoitellen minulla on viisikin eri tekstiä, jotka kaikki alkavat ja katkeavat eri kohtiin. En näe metsää puilta, näen vain yksittäiset, epätäydelliset puut.

Tässä minun on taas pakko sanoa, että työvälineelläni on ollut valtava vaikutus työni laatuun. Olen pyrkinyt säästämään jokaisen väliversion jo kirjoittaessani Wordilla, mutta versioiden selaaminen on ollut niin hankalaa, että se on käytännössä jäänyt tekemättä. Siirtyminen kirjoitusohjelmaan, joka sallii rinnakkaisten versioiden tarkastelun samassa ikkunassa, on antanut minulle työkalut, joilla voin viimeinkin poimia kustakin tekstistä haluamani osat ja yhdistää ne kokonaisuudeksi.

Versiointi on myös lievittänyt stressiäni muutosten tekemisen kanssa: mikään ei vahingossakaan mene hukkaan, vaan voin palata ajassa taaksepäin tutkimaan tekstiäni myöhemmin. Joskus teenkin muutoksia, jotka huomaan vähän ajan päästä huonommiksi, ja palaan edelliseen versioon. Uuden version tallentamisestakin on tullut minulle oma palkintonsa. Silloin tiedän olevani siltä osin valmis ja ansaitsevani pienen palkinnon. Kohtaus- ja lukujaottelu ylipäänsäkin on alkanut tuoda minulle tervetulleita hengähdyshetkiä. Vietän tällä hetkellä yli puolet hereillä olostani kirjoittaen, joten tauot tulevat tarpeeseen.

Niin, ne puut. Uudelleenkirjoittaminen on minulle jatkuvaa taistelua varsinkin silloin, kun en ole vielä istunut alas vaan vasta suunnittelen päivän töitä. Yleisin ajatukseni kahlatessani tekstin läpi lause lauseelta on "ei tästä tule mitään, tämä pitää uudelleenkirjoittaa vielä kerran". Teen kaikkeni löytääkseni lauseiden oikeat paikat ja leikkaan turhaa tekstiä niin paljon kuin uskallan. Tiedän tässä vaiheessa jättäväni vielä paljon adverbejä, joita kirjailijan arkkivihollisia. Stephen Kingiä lainatakseni pelkään, etten muuten tule ymmärretyksi. Korjattuani kohtauksen loppuun olen uupunut ja pyörryksissä informaation määrästä eikä minulla ole aavistustakaan, miten pärjäsin. Usein päällimmäinen tunne on tyytymättömyys (perfektionismi on toinen arkkiviholliseni, tiedän).

Siksi on niin hämmästyttävää nähdä, kuinka jo seuraavana päivänä palaan lukemaan koko luvun ja ajattelenkin "tämä on oikeastaan aika hyvä". Elettyäni niin pitkään vaillinaisten luonnosten maailmassa on käsittämätöntä pystyä pitkästä aikaa lukemaan omaa tekstiään vihaamatta sitä. Tietysti on myös luonnoksia, joita rakastan, mutta kokonaisuutena teksti on ollut ärtymykseni kohde jo yli kymmenen vuotta. Betalukijani piikittelevät minua siitä, ettei käsikirjoitusta ole vieläkään näkynyt vaikka sanon olevani aivan kohta valmis, mutta minulle päivittäinen edistys on kouriintuntuva. En uskalla arvata, kuinka monta viikkoa enää työstän tätä, mutta lasken aikaa jo viikoissa ja kuukausissa, en enää vuosissa.

Sitä en tiedä, opinko koskaan täysin sinuiksi tekstini kanssa.