Elämäni on tällä viikolla aivan liian uuvuttavaa editointiin, mutta kirjastokäynti sentään virkistää. Etsin oikeastaan eräitä historiallista romaania iltojeni kuluksi, mutta niitä ei ollut hyllyssä. Niinpä harhailin -- kuten aina heikkona hetkenäni -- tietokirjallisuuspuolelle ja sitä kautta luovan kirjoittamisen hyllyn luokse. Sieltä mukaani tarttui mukaan Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija (2013). Hyppäsin suosiolla kirjan loppuun lukuihin, jotka käsittelevät kustannussopimusta ja elämää sen jälkeen. (Tuominen muuten käy hyvin läpi perusasiat suomalaisista kustannuskäytännöistä, joten voin nyt jo suositella kirjaa lämpimästi niille, jotka haluavat aiheesta tiiviin tietopaketin.)
Luvussa "Ilmestymisen jälkeen" Taija Tuominen kertoo, kuinka alkoi romaaninsa julkaisun jälkeen saada muun muassa rakkauskirjeitä, tappouhkauksia ja lähestymisyrityksiä. Hän kuvailee, kuinka media haluaa kirjailijan paljastavan itsestään yksityiselämäänsä kuuluvia asioita, ja kuinka kirjailijan tutut voivat tuomita naistenlehdissä esiintymisen, vaikkei omista asioistaan sitten kertoisikaan. Oma luonteeni on sellainen, että viihdyn huomion kohteena lyhyitä (ja mielellään etukäteen suunniteltuja) aikoja kerralla, mutta tarvitsen sen jälkeen väistämättä omaa rauhaa pysyäkseni toimintakykyisenä. Minun on hankala kuvitella elämää, missä ventovieraat voisivat löytää puhelinnumeroni ja soittaa minulle keskellä yötä. Tietysti on aivan mahdollista, etten olisi yksi niistä kirjailijoista, jotka tämänkaltaista huomiota saavat, mediassa kun on tilaa vain rajalliselle määrälle kuohuttavia puheenaiheita. Jos sille kuitenkin on pieninkin mahdollisuus, eikö minun olisi viisaampaa varautua siihen jo kaukaa ja suojella yksityisyyttäni jo ennen kuin se on suoran hyökkäyksen kohteena?
Aihe nivoutuu yhteen sen kanssa, mitä olin jo aikaisemmin kulkenut pohtimassa. En erityisemmin pidä nimestäni, vaan koen varsinkin etunimeni arjessa hankalana. Olen tuon tuostakin joko korjaamassa, selventämässä tai yksinkertaisesti lausumassa nimeni, eikä sellainen istu kovin hyvin ammattiin, jossa nimen muistettavuus on niin tärkeä. Jonkinlaisen taiteilijanimen käyttö tuntuu siksi luontevammalta ratkaisulta, ja samalla minua hermostuttaa harkita toista nimeä. Varsinkin pseudonyymin eli salanimen käyttö niin, että pitäisin nimeni kokonaan salassa, tuottaisi paljon ylimääräistä työtä ja vaatisi oman totutteluaikansa. Taiteilijanimi on helpompi, vaikkei tarjoakaan samaa määrää yksityisyyttä.
On myös kolmas syy, miksi pseudonyymin tai taiteilijanimen käyttö voisi minulle olla viisasta. Suomessa kirjoittamisella ei ole helppo elää, ja olen varautunut mahdollisuuteen että teen palkkatöitä kirjoittamiseni ohella vielä vuosia. Kun teen töitä ohjelmoijana enkä kirjailijana, en haluaisi työyhteisöni jatkuvasti ajattelevan minua henkilönä, jolla on vain toinen jalka työmaailmassa. Kun sitoudun projektiin, haluan antaa sille sen ansaitseman huomion. Tämä ei merkitse, ettenkö voisi kuvitella sopivani poikkeavat työajat jättääkseni aikaa kirjoittamiselle, mutta tiedon toisesta ammatistani voisi silloin jättää esimieheni ja itseni välille. Olen myös harkinnut elättäväni itseni pääasiassa freelancerina, jolloin tarvitsen joka tapauksessa kaksi nimeä kahta eri brändiä varten. Kun mahdollinen asiakas googlaa nimeni, olisi hämmentävää, jos hakutulos koskeekin tulevaa romaaniani eikä verkkosivujen suunnittelua.
Toisaalta, kun on kerran nimensä valinnut ja ryhtynyt käyttämään sitä, sen kanssa täytyy olla riittävän sinut voidakseen liittää siihen ainakin kasvonsa, jollei persoonaansa. Ursula Le Guin oli Maanmeren tarinoissa oikeassa kun sanoi, että minkä tahansa nimeämiseen liittyy valtava vastuu.
Olisinko varmasti valmis nimeämään oman itseni?
Päivitys 5.9.2016: Katleena Kortesuo on kirjoittanut mainion blogin taiteilijan nimeämiseen liittyen. Voit lukea artikkelin täältä: http://eioototta.fi/oma-nimi-salanimi-taiteilijanimi-vai-jokin-muu-mika/
Luvussa "Ilmestymisen jälkeen" Taija Tuominen kertoo, kuinka alkoi romaaninsa julkaisun jälkeen saada muun muassa rakkauskirjeitä, tappouhkauksia ja lähestymisyrityksiä. Hän kuvailee, kuinka media haluaa kirjailijan paljastavan itsestään yksityiselämäänsä kuuluvia asioita, ja kuinka kirjailijan tutut voivat tuomita naistenlehdissä esiintymisen, vaikkei omista asioistaan sitten kertoisikaan. Oma luonteeni on sellainen, että viihdyn huomion kohteena lyhyitä (ja mielellään etukäteen suunniteltuja) aikoja kerralla, mutta tarvitsen sen jälkeen väistämättä omaa rauhaa pysyäkseni toimintakykyisenä. Minun on hankala kuvitella elämää, missä ventovieraat voisivat löytää puhelinnumeroni ja soittaa minulle keskellä yötä. Tietysti on aivan mahdollista, etten olisi yksi niistä kirjailijoista, jotka tämänkaltaista huomiota saavat, mediassa kun on tilaa vain rajalliselle määrälle kuohuttavia puheenaiheita. Jos sille kuitenkin on pieninkin mahdollisuus, eikö minun olisi viisaampaa varautua siihen jo kaukaa ja suojella yksityisyyttäni jo ennen kuin se on suoran hyökkäyksen kohteena?
Aihe nivoutuu yhteen sen kanssa, mitä olin jo aikaisemmin kulkenut pohtimassa. En erityisemmin pidä nimestäni, vaan koen varsinkin etunimeni arjessa hankalana. Olen tuon tuostakin joko korjaamassa, selventämässä tai yksinkertaisesti lausumassa nimeni, eikä sellainen istu kovin hyvin ammattiin, jossa nimen muistettavuus on niin tärkeä. Jonkinlaisen taiteilijanimen käyttö tuntuu siksi luontevammalta ratkaisulta, ja samalla minua hermostuttaa harkita toista nimeä. Varsinkin pseudonyymin eli salanimen käyttö niin, että pitäisin nimeni kokonaan salassa, tuottaisi paljon ylimääräistä työtä ja vaatisi oman totutteluaikansa. Taiteilijanimi on helpompi, vaikkei tarjoakaan samaa määrää yksityisyyttä.
On myös kolmas syy, miksi pseudonyymin tai taiteilijanimen käyttö voisi minulle olla viisasta. Suomessa kirjoittamisella ei ole helppo elää, ja olen varautunut mahdollisuuteen että teen palkkatöitä kirjoittamiseni ohella vielä vuosia. Kun teen töitä ohjelmoijana enkä kirjailijana, en haluaisi työyhteisöni jatkuvasti ajattelevan minua henkilönä, jolla on vain toinen jalka työmaailmassa. Kun sitoudun projektiin, haluan antaa sille sen ansaitseman huomion. Tämä ei merkitse, ettenkö voisi kuvitella sopivani poikkeavat työajat jättääkseni aikaa kirjoittamiselle, mutta tiedon toisesta ammatistani voisi silloin jättää esimieheni ja itseni välille. Olen myös harkinnut elättäväni itseni pääasiassa freelancerina, jolloin tarvitsen joka tapauksessa kaksi nimeä kahta eri brändiä varten. Kun mahdollinen asiakas googlaa nimeni, olisi hämmentävää, jos hakutulos koskeekin tulevaa romaaniani eikä verkkosivujen suunnittelua.
Toisaalta, kun on kerran nimensä valinnut ja ryhtynyt käyttämään sitä, sen kanssa täytyy olla riittävän sinut voidakseen liittää siihen ainakin kasvonsa, jollei persoonaansa. Ursula Le Guin oli Maanmeren tarinoissa oikeassa kun sanoi, että minkä tahansa nimeämiseen liittyy valtava vastuu.
Olisinko varmasti valmis nimeämään oman itseni?
Päivitys 5.9.2016: Katleena Kortesuo on kirjoittanut mainion blogin taiteilijan nimeämiseen liittyen. Voit lukea artikkelin täältä: http://eioototta.fi/oma-nimi-salanimi-taiteilijanimi-vai-jokin-muu-mika/
Mielenkiintoisia juttuja mietit.
VastaaPoistaLuin Kristiina Vuoresta jutun jossä hän selitti että hankki kirjailijanimen juuri sen takia, että työminä ja kirjailijaminä olisivat erilleen. Hän odotti pysyvänsä päivätyössä pidempään kuin sitten pysyikin joten nimi nyt vain jäi vaikka hän siirtyi vapaaksi kirjailijaksi.
Juuri noiden päivätöiden takia, suunnittelen myös etten kirjoita omalla nimellä. Haluan pitää työminäni erillisenä koska töitä olisi tarkoitus jatkaa, vaikka se ihme kävisi ja julkaisen jotain. Nimi on tiedossa ja loin sille jo gmail tilin koska se sattui sopivasti olemaan vapaa. Bloginkin siirsin tämän tilin alle ja olen kirjoittanut blogia tällä uudella tilillä jo jonkin aikaa.
Pohdin ohimennen itsekin että siinä voi tosiaan käydä niin, ettei "työnimeä" sitten tarvitsekaan.
PoistaSitten on olemassa tällainen hassu yksityiskohta, eli mitä sanoa vanhemilleen. Omat vanhempani ovat tukeneet minua valtavasti ja olen vähän huolissani siitä, miten he suhtautuisivat tietoon, etteivät he saakaan nähdä hyllyssä tyttärensä nimeä. Minun pitäisi varmaankin alkaa jo salaa kouluttamaan läheisiäni, ettei jokin vieras nimi tulisi järkytyksenä.
Olen itse myös miettinyt taiteilijanimen käyttöä, en niinkään salaamistarkoituksessa vaan lähinnä siksi, että sukunimeni on mielestäni kauhean ruma eikä sitten yhtään sopisi etenkään sellaisiin kansiin, joita kirjoihini pitäisi niiden genre ja tyyli huomioon ottaen tehdä, eikä ylipäätään sopisi siihen kokonaiskuvaan. Taiteilijanimi minulla on jo suunniteltunakin. Olisihan siinä sekin puoli, että kirjailija- ja työminä eivät sekoittuisi vaan yhdellä hakiessa tulee nimenomaan siihen eikä toiseen liittyvät asiat vastaan. Sinänsä olisin varmastikin ihan avoin siitä että minä se olen, minulla ei ole kirjoittamiseni suhteen salattavaa, vaan kyse olisi nimenomaan estetiikasta ja siitä, että toinen nimi myisi paremmin sen tyyppisiä kirjoja kuin kirjoitan, koska se sopisi paremmin kokonaiskuvaan. :-)
VastaaPoista