Editointipäiväkirja, osa 4

Allan tulla tietoisemmaksi kirjoitustyylini vahvuuksista ja heikkouksista. Nuorempana tapasin kirjoittaa kronologisesti kiinnittämättä juurikaan huomiota tekstin jakamiseen lukuihin tai kohtauksiin. Nykyään kirjoitan kohtaus kerrallaan, usein luonnostellen muistikirjaani lähinnä dialogin ja ruumiinkielen. Saan suurimman osan uusista ideoistani ollessani liikkeellä, eikä aikaa usein ole tallentaa muuta kuin kohtauksen tärkeimmät piirteet.

Tämä sopii minulle hyvin, koska olen muutenkin huomannut harhautuvani helposti kirjoittamaan tunnelma-asetelmia, jotka eivät oikeastaan vie juonta minnekään. Sen vuoksi vaadin nykyään itseltäni ensin suunnitelman (outlinen) ennen kuin hyväksyn kohtauksen toteutuksen. Järjestelmä toimii -- ainakin riittävän hyvin, "luonnossa" tarina harvoin muotoutuu aivan sellaiseksi, kuin olin sen ajatellut. Joskus paperille päätyvä kohtaus on parempi kuin suunnittelin, ja joskus minun täytyy kirjoittaa se uudelleen ohjatakseni sitä parempaan suuntaan. Tallennan kaiken, varmuuden vuoksi, koska aina en huomaa helmiä ennen kuin olen jo heittänyt ne kerran (tai joskus useamminkin) menemään.

Ongelmia syntyy silloin, kun kronologisesti vierekkäisten kohtausten kirjoittamisajat ovat kaukana toisistaan. Joskus etäisyys ei ole tiukasti kronologinen (päiviä, viikkoja), vaan henkinen. Mielentilani vaihtelee suhteellisen paljon hetkestä toiseen, ja se näkyy tekstissäni enemmän kuin haluaisin sen näkyvän. Niinpä kohtausten väliin jää selkeä sauma joko tyylillisesti, tunnelmallisesti, tai -- kenties pahin -- äänellisesti. Äänen korjaaminen vaatii lähes aina koko tekstin uudelleenkirjoittamista. Koska kohtaukset syntyvät itsenäisinä kokonaisuuksina, minulle jää lisäksi työksi yhdistää ne toisiinsa tavalla tai toisella. En ole hyvä vaihtamaan paikasta tai tapahtumasta toiseen, vaan tulos jää usein mielestäni kömpelöksi. Joskus voin hyvällä omatunnolla vaihtaa aikaa ja paikkaa lisäämättä väliin jonkinlaista tarinallista siltaa, mutta yhtä usein hyppy jää vaivaamaan minua.

Tilanne käy suoraan sanoen turhauttavaksi silloin, kun kaikki yllä olevat piirteet kerääntyvät yhteen ja estävät minua löytämästä tarinaa, josta pidän ja joka toimii. Olen viime viikot työstänyt käsikirjoitukseni loppuosaa, jonka rehellisesti sanoen kirjoitin hutiloiden päästäkseni vihdoinkin kirjoittamaan kohtaukset, joita en ollut edes saanut paperille ennen kuin tiesin suunnilleen, mitä keskikohdan ja lopun välissä tapahtuu. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, ja niinpä pyörittelen nyt kohtauksia lähes päivittäin uuteen järjestykseen. Poistan jotakin, siirrän jotakin muuta, ja olen jatkuvasti tietoinen siitä, kuinka kukin kohtaus säteilee seuraamuksia viereisiin kohtauksiin. Joskus kirjoitan kohtauksen uudelleen vain tajutakseni, että olen taas keikauttanut kaiken tasapainosta. Usein joudun palauttamaan jotakin, ja niin kierre jatkuu. Säilyttääkseni järkeni luetutan lukuja miehelläni -- jos narratiivi ei kompastuta alfalukijaa, siirryn rauhoittuneena eteenpäin.

Tavallisesti tekstini ei aiheuta minulle läheskään näin paljon päänvaivaa, ongelma on pitkälti juuri tässä tarinan osassa. Kun lähetin henkilöhahmoni omin päin asumattomaan metsään, minulla ei ollut aavistustakaan kuinka hankalaksi juonen kuljettaminen muuttuisi. Ironista kyllä metsä on silti paras ympäristö tarinan loppuun viemiseen, joten minun ei auta muuta kuin työstää sitä, kunnes keksin mitä sille kuuluu tehdä.