Editointipäiväkirja, osa 5

Käsikirjoituksen työstäminen on minulle siitä omituinen kokemus, että siihen liittyy paljon täysin ristiriitaisia tunteita. Olen viettänyt pari päivää retriitissäni editoimassa, ja alkuun pääseminen oli hankalaa. En ollut koskenut tekstiin yli viikkoon, ja se vaikeutti työn pariin pääsyä. Kun kirjoitin, kirjoitin lyhyissä pätkissä ja olin niiden jälkeen tyytymätön, vaikka olinkin päässyt hankalan kohdan yli. Seuraavana hetkenä olin jo päässyt tarinassa liian pitkälle (en kirjoita kronologisesti, vaan aloitin kolmannen näytöksen alusta ja etenin loppua kohden). Huomaan, etten pysty koskemaan tarinan loppuun ennen kuin muu teksti on saanut lopullisen muodon.

Tarinan alkuun palaamiseen liittyi myös aluksi aivan oma turhautumisensa. Alan olla kyllästynyt lukemaan samaa tekstiä yhä uudestaan. Minun täytyy pakottaa itseni lukemaan kohtaukset tarkkaan sen sijaan, että luotan muistavani niiden sisällön. Jokaisella lukukerralla löydän pieniä korjauksia ja joskus törmään kohtaan, johon tiedän päättäneeni tehdä myöhemmin isomman muutoksen. Minua väsyttää ajatella, kuinka monta kertaa joudun vielä käymään tekstin läpi ja samalla pystyn jo näkemään, että loppu häämöttää. Monet kohtaukset tuntuvat kuitenkin jo hyvin valmiilta ja olen ensimmäistä kertaa alkanut jaotella tekstiä lukuihin.

Tätä kirjoittaessa olen saanut noin 45% käsikirjoituksesta editoitua siihen pisteeseen, että jäljellä on enää loppuhionta. Olen huolissani tekstin vanhimpien osien rytmityksestä ja saatan joutua kirjoittamaan osan kohtauksista kokonaan uudestaan sen vuoksi. En ole keskiviikkoillasta alkaen tehnyt mitään muuta kuin muokannut tekstiä yhä uudestaan ja uudestaan ja nyt alan todella olla tauon tarpeessa. Olen uuvuksissa, mutta tyytyväinen. Jos vain löydän aikaa jatkaa tekstin työstämistä, käsikirjoitus saattaa hyvinkin päätyä vielä syksyllä betalukijoiden käsiin. Jos editoisin vielä pari kohtausta...

Taiteilijanimi, pseudonyymi, vai ei kumpaakaan?

Elämäni on tällä viikolla aivan liian uuvuttavaa editointiin, mutta kirjastokäynti sentään virkistää. Etsin oikeastaan eräitä historiallista romaania iltojeni kuluksi, mutta niitä ei ollut hyllyssä. Niinpä harhailin -- kuten aina heikkona hetkenäni -- tietokirjallisuuspuolelle ja sitä kautta luovan kirjoittamisen hyllyn luokse. Sieltä mukaani tarttui mukaan Taija Tuomisen Minusta tulee kirjailija (2013). Hyppäsin suosiolla kirjan loppuun lukuihin, jotka käsittelevät kustannussopimusta ja elämää sen jälkeen. (Tuominen muuten käy hyvin läpi perusasiat suomalaisista kustannuskäytännöistä, joten voin nyt jo suositella kirjaa lämpimästi niille, jotka haluavat aiheesta tiiviin tietopaketin.)

Luvussa "Ilmestymisen jälkeen" Taija Tuominen kertoo, kuinka alkoi romaaninsa julkaisun jälkeen saada muun muassa rakkauskirjeitä, tappouhkauksia ja lähestymisyrityksiä. Hän kuvailee, kuinka media haluaa kirjailijan paljastavan itsestään yksityiselämäänsä kuuluvia asioita, ja kuinka kirjailijan tutut voivat tuomita naistenlehdissä esiintymisen, vaikkei omista asioistaan sitten kertoisikaan. Oma luonteeni on sellainen, että viihdyn huomion kohteena lyhyitä (ja mielellään etukäteen suunniteltuja) aikoja kerralla, mutta tarvitsen sen jälkeen väistämättä omaa rauhaa pysyäkseni toimintakykyisenä. Minun on hankala kuvitella elämää, missä ventovieraat voisivat löytää puhelinnumeroni ja soittaa minulle keskellä yötä. Tietysti on aivan mahdollista, etten olisi yksi niistä kirjailijoista, jotka tämänkaltaista huomiota saavat, mediassa kun on tilaa vain rajalliselle määrälle kuohuttavia puheenaiheita. Jos sille kuitenkin on pieninkin mahdollisuus, eikö minun olisi viisaampaa varautua siihen jo kaukaa ja suojella yksityisyyttäni jo ennen kuin se on suoran hyökkäyksen kohteena?

Aihe nivoutuu yhteen sen kanssa, mitä olin jo aikaisemmin kulkenut pohtimassa. En erityisemmin pidä nimestäni, vaan koen varsinkin etunimeni arjessa hankalana. Olen tuon tuostakin joko korjaamassa, selventämässä tai yksinkertaisesti lausumassa nimeni, eikä sellainen istu kovin hyvin ammattiin, jossa nimen muistettavuus on niin tärkeä. Jonkinlaisen taiteilijanimen käyttö tuntuu siksi luontevammalta ratkaisulta, ja samalla minua hermostuttaa harkita toista nimeä. Varsinkin pseudonyymin eli salanimen käyttö niin, että pitäisin nimeni kokonaan salassa, tuottaisi paljon ylimääräistä työtä ja vaatisi oman totutteluaikansa. Taiteilijanimi on helpompi, vaikkei tarjoakaan samaa määrää yksityisyyttä.

On myös kolmas syy, miksi pseudonyymin tai taiteilijanimen käyttö voisi minulle olla viisasta. Suomessa kirjoittamisella ei ole helppo elää, ja olen varautunut mahdollisuuteen että teen palkkatöitä kirjoittamiseni ohella vielä vuosia. Kun teen töitä ohjelmoijana enkä kirjailijana, en haluaisi työyhteisöni jatkuvasti ajattelevan minua henkilönä, jolla on vain toinen jalka työmaailmassa. Kun sitoudun projektiin, haluan antaa sille sen ansaitseman huomion. Tämä ei merkitse, ettenkö voisi kuvitella sopivani poikkeavat työajat jättääkseni aikaa kirjoittamiselle, mutta tiedon toisesta ammatistani voisi silloin jättää esimieheni ja itseni välille. Olen myös harkinnut elättäväni itseni pääasiassa freelancerina, jolloin tarvitsen joka tapauksessa kaksi nimeä kahta eri brändiä varten. Kun mahdollinen asiakas googlaa nimeni, olisi hämmentävää, jos hakutulos koskeekin tulevaa romaaniani eikä verkkosivujen suunnittelua.

Toisaalta, kun on kerran nimensä valinnut ja ryhtynyt käyttämään sitä, sen kanssa täytyy olla riittävän sinut voidakseen liittää siihen ainakin kasvonsa, jollei persoonaansa. Ursula Le Guin oli Maanmeren tarinoissa oikeassa kun sanoi, että minkä tahansa nimeämiseen liittyy valtava vastuu.

Olisinko varmasti valmis nimeämään oman itseni?

Päivitys 5.9.2016: Katleena Kortesuo on kirjoittanut mainion blogin taiteilijan nimeämiseen liittyen. Voit lukea artikkelin täältä: http://eioototta.fi/oma-nimi-salanimi-taiteilijanimi-vai-jokin-muu-mika/

Mitä mikäkin kustannusyhtiö julkaisee

Päivitys 30.9.2018: Tämän artikkelin tiedot ovat paikoin vanhentuneet. Katso Suomen suurimmat kustantajat 2018 viimeisimpiä tilastoja varten.

Olen aikaisemmin puhunut ohimennen siitä, kuinka kustannusyhtiöt eroavat toisistaan. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka vaikea on oikeastaan löytää tarkkoja vastauksia siihen, mitä nämä erot oikeastaan ovat.

Kansalliskirjaston Fennica-tietokanta sisältää kaikki kansallisbibliografiaan luetteloidut, eli Suomessa julkaistut, teokset. Viitteiden määrä on huimaava ja usein tietoja on kömpelö hakea, mutta sain ystävälliseltä kirjastonhoitajalta Excel-tiedoston, joka sisältää suuren osan vuonna 2014 julkaistuista kotimaisista kaunokirjoista. (Jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt ymmärtää pyytää vuotta vanhempaa otantaa.) Listan saa Fennicasta UDK-hakusanalla 894.541? — muista kysymysmerkki loppuun!

Suomi yleiskuvassa

Suomessa julkaistaan vuosittain noin 1,500 kaunokirjaa, joiden alkukieli on suomi. Kustantajia on listattu kaikkiaan yli viisisataa, joista vain noin 25 julkaisi vuoden aikana yli kymmenen kirjaa. Varsin tuntuva prosentti kaikista kirjoista on omakustanteita. Olen tässä keskittynyt vain suurimpiin ja/tai tunnetuimpiin kustantajiin, joiden valikoimissa on riittävästi vaihtelua. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi Crime Time, Kirjapaja ja Kolmiokirja, jotka kaikki julkaisevat 10-25 kirjaa vuodessa mutta hyvin suppealta tyylialueelta, eivät ole saaneet omaa analyysiään.



Yhdistelmäkirjallisuus: Kansalliskirjaston luetteloissa käytetty termi kuvaa teosta, joka yhdistää kahta tai useampaa kirjallisuuslajia, esimerkiksi runoutta, novelleja tai proosaa.

Kustantajat top 11

Julkaistusta kaunokirjallisuudesta runsas kolmannes ovat suurilta kustantamoilta, omakustanteet poisluettuna. Alla näkyvät kustantamot jakautuvat kolmeen pääryhmään sen mukaan, mitä kirjallisuuslajeja kustantamo julkaisee eniten. Esimerkiksi Otavan ja Tammen kaunokirjallisesta tarjonnasta yli 80 % on romaaneja, kun taas WSOY:n ja Kariston julkaisuista vähintään 20 % on muita kuin romaaneja. Listan kolmas ja pienin ryhmä ovat kustantamot, joiden julkaisuista vähintään kolmasosa on runoutta. (Kustannus HD:n tapauksessa tämä voi tosin olla pelkkää sattumaa, mutta siihen palaamme myöhemmin.) 

Käytin HelMet-kirjastojen verkkohakua saadakseni listan avainsanoista jokaista teosta kohden, ja syötin tiedot WordItOut-palveluun luodakseni sanapilven kullekin kustantamolle. Noin tusina kirjaa puuttuivat HelMetin tietokannasta, jolloin hain tärkeimmät avainsanat kustantajan omilta verkkosivuilta. Pienten kustantamojen kohdalla avainsanajoukon luomisessa on riskinsä, sillä viidentoista kirjan otos ei ole tilastollisesti kovin merkittävä. Filtteröin kaikista tuloksista avainsanat, jotka eivät esiintyneet vähintään kolmea kertaa. Isojen kustannusyhtiöiden kohdalla käytin myös neljän avainsanan rajaa.

Kuvia tulkitessa kannattaa muistaa, että tulkinnat ovat epävarmempia mitä vähemmän kirjoja otos sisältää. Tämän vuoksi nojaudun tulkinnoissani myös kustantajien verkkosivuihin, kirjojen kansiin, yrityksen esittelyyn, ja niin edelleen. Alla olevat arviot ovat kaikkea muuta kuin "se ainoa totuus", ennemmin ne ovat lähtökohta kustannusyhtiön itsenäiseen tulkintaan. Lähetän mielelläni käyttämäni Excel-tiedostot niille, jotka ovat kiinnostuneita perehtymään niihin tarkemmin tai esittämään korjausehdotuksia.

Arviot suurimmista kustantamoista

Otava on voimakkaimmin romaanien julkaisija. Noin kolmannes kirjoista on lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Aikuisille suunnattujen romaanien tyypillisiä teemoja ovat perhe-elämä: avainsanoissa esiintyvät sanat kuten "rakkaus", "ihmissuhteet" ja "perheet". Otava myös julkaisee jonkin verran jännityskirjallisuutta ‐ erityisesti Vares-sarjan uudelleenpainokset näkyvät tuloksissa. Ajallisesti romaanit tapaavat sijoittua nykypäivään tai lähihistoriaan. Otava näyttää keskittyvän kirjoihin, joilla on laajat lukijakunnat, eli se on varsin tyypillinen yleiskustantamo.

Verkkosivujen mukaan "Otava on ylpeä tasapainoisista julkaisuohjelmistaan, joiden tavoitteena on tarjota laadukasta lukemista jokaisen lukijan makuun ja tarpeeseen". Otava on ylpeä pitkästä historiastaan suomalaisen kulttuurin edistäjänä, ja julkaisee kaunokirjallisuuden lisäksi paljon tieto- ja oppikirjoja.

Verkkosivut: http://www.otava.fi/

---

Lastenkirjallisuus ja kuvakirjat ovat Tammen kirjavalikoiman kantava teema: jopa 57 % viime vuoden kirjoista lukeutuvat joko lasten- tai nuortenkirjoihin. Verkkosivujen mukaan "Tammella on yhteiset arvot Bonnier-yhtiöiden kanssa: intohimo kustantamiseen, yksilön voima, sananvapaus ja perheyhtiön sitoutuminen. Tammessa korostetaan lisäksi luovuutta, avarakatseisuutta ja rohkeutta."

Tammen romaanien avainsanoissa ei näy mitään yhtenäistä teemaa, vaan Tammi tuntuu olevan kiinnostunut mistä tahansa, joka vastaa kustannusyhtiön vaatimuksia korkealaatuisesta kirjallisuudesta. Tammi julkaisee myös tieto- ja ajankohtaiskirjallisuutta.

Tammi ja WSOY kuuluvat samaan mediakonserniin.

Verkkosivut: http://www.tammi.fi/

---

WSOY:n kiehtova pieni erikoisuus on eläin-, erityisesti hevoskirjojen, suuri määrä. Kaiken kaikkiaan WSOY:n kirjoista noin kolmannes on suunnattu lapsille ja nuorille. Luvut vihjaavat WSOY:n julkaisevan jonkin verran enemmän runoutta ja yhdistelmäkirjallisuutta kuin kilpailijansa, mutta vertailuluvut ovat niin pienet, että pitemmällä aikajaksolla erot voisivat hyvinkin kadota. Sen sijaan WSOY julkaisee novelleja tuntuvasti enemmän, tosin osa erosta selittynee Mielensäpahoittaja-kirjojen uusintapainoksilla.

Romaanien aiheet muistuttavat muiden yleiskustantamojen teoksia: esimerkiksi psykologiset romaanit ja jännityskirjallisuus ovat hyvin suosittuja Suomessa. Monet WSOY:n kirjat tuntuvat käsittelevän hankalia tai raakoja aiheita. Tämä ei näy WSOY:n sanapilvessä kovin hyvin, sillä aiheet ovat niin yksilöllisiä, mutta avainsanaluettelossa ovat läsnä muun muassa psyykkiset sairaudet, syrjäytyminen, seksuaalinen kehitys ja kriisit. Verkkosivujensa mukaan "WSOY toimii kirjallisuuden suunnannäyttäjänä ja tuo kiinnostavimpia kirjoja niin Suomesta kuin maailmalta lukijoiden ulottuville". WSOY julkaisee myös tietokirjallisuutta.

WSOY ja Tammi kuuluvat samaan mediakonserniin.

Verkkosivut: http://www.wsoy.fi/

---

Jopa yli 60 % Kariston kirjoista on suunnattu lapsille ja nuorille, mikä tekee Karistosta yhden merkittävimmistä nuortenkirjallisuuden julkaisijoista. Kariston nuortenkirjojen aiheet vaihtelevat laidasta laitaan, urheilusta dystopiaan ja tieteiskirjallisuuteen. Myös monet Kariston aikuisille suunnatuista romaaneista kuuluvat genreihin, jotka vetoavat nuoriin aikuisiin. Tämä näkyy hyvin siinä, että Kariston verkkosivujen valikoimassa vain jännitysromaanit ja dekkarit ohittavat fantasiakirjallisuuden. Verkkosivuillaan Karisto kuvailee julkaisevansa "kiinnostavaa nykyproosaa – viihdyttäviä ja vahvoja kertojia sekä jännityksen ja romantiikan huippunimiä." Karisto julkaisee myös tietokirjallisuutta.

Verkkosivut: http://www.karisto.fi/

---

Ntamo on uusi tulokas Suomen markkinoilla, mutta näkyy jo merkittävänä julkaisutilastoissa. Kustannusyhtiön painopiste on runoudessa ja näköispainoksissa, ja reippaasti yli puolet ntamon julkaisuista ovatkin juuri runoutta, romaaneista monet ovat juuri näköispainoksia. Ryhmään kuuluu kuitenkin myös yllättävän suuri määrä pienoisromaaneja. Verkkosivujen mukaan ntamo on yleiskustantamo, mutta tällä hetkellä näkisin ntamon lähinnä kokeellisen kirjallisuuden kustantajana.

Verkkosivut: http://www.ntamo.net/ 

---

Gummeruksen julkaisustrategia tiivistyy verkkosivujen mukaan fraasiin "huviksi ja hyödyksi". Käytännössä Gummerus poikkeaa suuremmista yleiskustantamoista siinä, että se ei julkaise lastenkirjallisuutta. Otannassa on yhteensä neljä lapsille tai nuorille suunnattua kirjaa, joista jokaisella on tunnettu kirjailija, elokuva tai tv-sarja tukenaan.

Toisin sanoen Gummerus keskittyy pääasiassa aikuisille suunnattuun kirjallisuuteen. Tässä tosin on syytä huomata, että Gummerus verkkosivuillaan luettelee myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden osaksi kustannusohjelmaansa. Calendula tiesi korjata, että Gummerus on pari vuotta sitten ilmoittanut lopettavansa lasten- ja nuortenkirjojen vastaanottamisen.

Gummeruksen romaaneista monet ovat jännityskirjallisuutta. Gummeruksen erityispiirre ovat kuitenkin lukuisat aikakausiromaanit, historialliset romaanit ja kansankuvaukset. Historia näkyy tärkeänä teemana myös Gummeruksen tietokirjoissa.

Verkkosivut: http://www.gummerus.fi/

---

Myllylahden valikoimissa näkyvät pääasiassa jännitys- ja rikoskirjallisuus. Verkkosivuilla sanotaan: "Olemme erikoistuneet jännitys-, rikos-, erä- sekä sotakirjallisuuteen. Julkaisemme myös erityisen laadukasta draamaa, lasten kuvakirjoja sekä tietokirjoja." Vuoden 2014 kotimaisista kaunokirjoista lasten- ja nuortenkirjoja oli noin viidennes. Valtaosa Myllylahden julkaisuista ovat romaaneja. Otoksen novelleista kolme neljästä ovat eräaiheisia. Myllylahti julkaisee myös tietokirjallisuutta.

Verkkosivut: http://www.myllylahti.fi/

---

Nordbooksin verkkosivuilta on mahdoton löytää minkään sortin kuvausta yrityksestä.  Tilastojen valossa Nordbooks kuitenkin julkaisee paljon rikos- ja jännityskirjallisuutta, mikä tuntuu Suomen markkinoilla olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Noin viidennes kirjoista on suunnattu lapsille ja nuorille. Nordbooks julkaisee myös tietokirjallisuutta.

Verkkosivut: http://www.nordbooks.net/

---

Aiheiden puolesta Teos julkaisee kaunokirjallisuutta laidasta laitaan. Otannassa ei näy listattuna yhtäkään lasten- tai nuortenkirjaa, mutta Teoksen verkkosivuilla käy ilmi, että myös näitä julkaistaan runsaasti. Samoin Teoksen listoilta löytyy novelli- ja esseekokoelmia. Verkkosivujen mukaan "Teos on perustamisestaan lähtien korostanut laatua kirjan kustantamisen jokaisessa vaiheessa".

Henkilökohtaisesti pidän paljon Teoksen kirjakansista, joista monet ovat ilahduttavalla tavalla räiskyvän nuorekkaita. Tarjontansa puolesta Teos tuntuukin pyrkivän vetoamaan nuoriin aikuisiin muun muassa fantasialla sekä tieteiskirjallisuudella. Teos julkaisee myös tietokirjallisuutta.

Verkkosivut: http://www.teos.fi/

---

Listan kustantamoista Kustannus HD on minulle hankalin tulkita. On selvää, että Kustannus HD julkaisee verrattain paljon runoja, mutta muita yleispäteviä toteamuksista teoksista on vaikea tehdä. Kustannus HD on vielä tuore kustantamo ja toimii verkkosivujen perusteella varsin pienellä kokoonpanolla (julkaistuja teoksia on kaikkiaan arviolta 250). Verkkosivujen ja kirjatarjonnan perusteella voin vain sanoa Kustannus HD:n vaikuttavan aidosti olevan kaikkiruokainen. Vastaus yrityksen strategiaan täytynee kysyä heiltä itseltään.

Päivitys 12.10.2016: Kustantaja Arto Pietilä on sittemmin ottanut yhteyttä selventääkseen Kustannus HD:n linjaa. En ollut kovin kaukana arvioidessani Kustannus HD:ta kaikkiruokaiseksi, sillä Pietilän mukaan Kustannus HD julkaisee "mm. tietokirjoja, muistelmia, historioita, lastenkirjoja, kuvakirjoja, sotakirjoa ‐ kirjoja laidasta laitaan". Huomiota herättävää on kuitenkin Kustannus HD:n halukkuus antaa palauteta uusille kirjoittajille: Pietilä lupaa Kustannus HD:n vastaavan kaikille käsikirjoituksen lähettäneille 1-3 päivän aikana, ja sanoo vastauksen mukana tulevan myös palautetta ja kannustusta. Nykyään Kustannus HD julkaisee noin 30 kirjaa / vuosi.

Päivitys 15.3.2018: On käynyt ilmi, että Kustannus HD tarjoaa myös puolikustanteita, eli tarkastakaa sopimus tarkkaan ennen sen allekirjoittamista!

Verkkosivut: http://www.kustannushd.fi/

---

Liken tyylistä huokuu tietty rockhenki, jota korostaa se, että Like verkkosivujensa etusivulla lukee omaksi kategoriakseen musiikin ja populaarikulttuurin. Liken julkaisuluettelossa tai verkkosivuilla ei näy yhtäkään lasten- ja nuortenkirjaa, mikä tekee Likestä tämän listauksen ainoan kustannusyhtiön, joka suuntautuu yksinomaan aikuisille. Liken erityispiirteitä ovat muun muassa musta huumori, yhteiskunnalliset teemat sekä  — HelMetin sanavalintaa lainaten — "kovaksikeitetyt rikosromaanit". Mieleeni tulee Likestä yksi ainoa sana, ja se on noir. Like julkaisee myös tietokirjallisuutta.

Verkkosivut: http://like.fi/

---

Lisäyksiä

Facebookin Kirjailijanloput-ryhmässä toivottiin tarkempaa selvyyttä siihen, mitkä kustantamoista julkaisevat spekulatiivista kirjallisuutta. Spefi on kattokäsitteenä hyvin hankala rajata ja sisältää toisistaan hyvin paljon poikkeavia genrejä, mikä luultavasti selittää, miksei HelMet käytä termiä avainsanoissaan. Tyypillisesti spekulatiiviseen fiktioon luetaan muun muassa fantasiakirjallisuus, tieteiskirjallisuus, kauhukirjallisuus, dystopiat, steampunk, maaginen realismi ja vaihtoehtoiset historiat. Aikuisille suunnatussa kirjallisuudessa raja on suhteellisen helppo vetää, mutta lastenkirjallisuudessa tulkinnat käyvät jo hankaliksi. Onko esimerkiksi lastenkirjan puhuva koira spekulatiivista fiktiota? Rajasin lastenkirjat suosiolla tilaston ulkopuolelle, sillä lastenkirjoilta yleensäkin odotetaan aivan eri asioita kuin aikuisten kirjallisuudelta.

Tilastoinnin ongelmat eivät loppuneet siihen. Otantani kattaa vain yhden vuoden aikana julkaissut kotimaiset kirjat, rajaten näin ulkopuolelle suuren joukon käännöskirjallisuutta. Jopa suuret kustannusyhtiöt julkaisevat vuodessa korkeintaan viisi spefiksi luokiteltavaa kirjaa. Esimerkiksi viidenkymmenen kirjan otannassa yksi kirja on kuitenkin jo kaksi prosenttia. Vuosien välillä on väkisinkin vaihtelua, mikä johtaa helposti virheellisiin tulkintoihin. Kuten alla näkyy, esimerkiksi Liken julkaisuissa ei ollut yhtäkään spefi-kirjaa, vaikka todellisuudessa Like kääntää paljon spekulatiivista fiktiota ja julkaisee kotimaista tieteiskirjallisuutta.

Spekulatiivinen fiktio ansaitsisi aivan oman analyysinsä, jossa otanta olisi monta kertaa suurempi ja jossa spekulatiivisen fiktion määritelmä on rajattu riittävän tarkasti.

Suosittelenkin lukemaan alla olevaa taulukkoa enemmän merkkinä siitä, julkaiseeko tietty kustantamo spekulatiivista fiktiota ollenkaan.

Otava	4 %	Tammi	7 %	WSOY	7 %
Karisto	6 %	ntamo	0 %	Gummerus	5 %
Myllylahti	2,5 %	Nordbooks	8 %	Teos	8,5 %
Kustannus HD	4 %	Like	0 % *

* Todellisuudessa Like julkaisee spekulatiivista fiktiota

Lue myös

Viisi ja puoli kantapään kautta oppimaani asiaa

Kurkistuksia kustantajan kulissien taakse

Näin vältät yleisimmät virheet lähettäessäsi käsikirjoituksen kustantamoon

Katsaus kirjailijan talouteen: kuinka paljon kirjailija tienaa?

Minkälainen on hyvä saatekirje?

Editointipäiväkirja, osa 4

Allan tulla tietoisemmaksi kirjoitustyylini vahvuuksista ja heikkouksista. Nuorempana tapasin kirjoittaa kronologisesti kiinnittämättä juurikaan huomiota tekstin jakamiseen lukuihin tai kohtauksiin. Nykyään kirjoitan kohtaus kerrallaan, usein luonnostellen muistikirjaani lähinnä dialogin ja ruumiinkielen. Saan suurimman osan uusista ideoistani ollessani liikkeellä, eikä aikaa usein ole tallentaa muuta kuin kohtauksen tärkeimmät piirteet.

Tämä sopii minulle hyvin, koska olen muutenkin huomannut harhautuvani helposti kirjoittamaan tunnelma-asetelmia, jotka eivät oikeastaan vie juonta minnekään. Sen vuoksi vaadin nykyään itseltäni ensin suunnitelman (outlinen) ennen kuin hyväksyn kohtauksen toteutuksen. Järjestelmä toimii -- ainakin riittävän hyvin, "luonnossa" tarina harvoin muotoutuu aivan sellaiseksi, kuin olin sen ajatellut. Joskus paperille päätyvä kohtaus on parempi kuin suunnittelin, ja joskus minun täytyy kirjoittaa se uudelleen ohjatakseni sitä parempaan suuntaan. Tallennan kaiken, varmuuden vuoksi, koska aina en huomaa helmiä ennen kuin olen jo heittänyt ne kerran (tai joskus useamminkin) menemään.

Ongelmia syntyy silloin, kun kronologisesti vierekkäisten kohtausten kirjoittamisajat ovat kaukana toisistaan. Joskus etäisyys ei ole tiukasti kronologinen (päiviä, viikkoja), vaan henkinen. Mielentilani vaihtelee suhteellisen paljon hetkestä toiseen, ja se näkyy tekstissäni enemmän kuin haluaisin sen näkyvän. Niinpä kohtausten väliin jää selkeä sauma joko tyylillisesti, tunnelmallisesti, tai -- kenties pahin -- äänellisesti. Äänen korjaaminen vaatii lähes aina koko tekstin uudelleenkirjoittamista. Koska kohtaukset syntyvät itsenäisinä kokonaisuuksina, minulle jää lisäksi työksi yhdistää ne toisiinsa tavalla tai toisella. En ole hyvä vaihtamaan paikasta tai tapahtumasta toiseen, vaan tulos jää usein mielestäni kömpelöksi. Joskus voin hyvällä omatunnolla vaihtaa aikaa ja paikkaa lisäämättä väliin jonkinlaista tarinallista siltaa, mutta yhtä usein hyppy jää vaivaamaan minua.

Tilanne käy suoraan sanoen turhauttavaksi silloin, kun kaikki yllä olevat piirteet kerääntyvät yhteen ja estävät minua löytämästä tarinaa, josta pidän ja joka toimii. Olen viime viikot työstänyt käsikirjoitukseni loppuosaa, jonka rehellisesti sanoen kirjoitin hutiloiden päästäkseni vihdoinkin kirjoittamaan kohtaukset, joita en ollut edes saanut paperille ennen kuin tiesin suunnilleen, mitä keskikohdan ja lopun välissä tapahtuu. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, ja niinpä pyörittelen nyt kohtauksia lähes päivittäin uuteen järjestykseen. Poistan jotakin, siirrän jotakin muuta, ja olen jatkuvasti tietoinen siitä, kuinka kukin kohtaus säteilee seuraamuksia viereisiin kohtauksiin. Joskus kirjoitan kohtauksen uudelleen vain tajutakseni, että olen taas keikauttanut kaiken tasapainosta. Usein joudun palauttamaan jotakin, ja niin kierre jatkuu. Säilyttääkseni järkeni luetutan lukuja miehelläni -- jos narratiivi ei kompastuta alfalukijaa, siirryn rauhoittuneena eteenpäin.

Tavallisesti tekstini ei aiheuta minulle läheskään näin paljon päänvaivaa, ongelma on pitkälti juuri tässä tarinan osassa. Kun lähetin henkilöhahmoni omin päin asumattomaan metsään, minulla ei ollut aavistustakaan kuinka hankalaksi juonen kuljettaminen muuttuisi. Ironista kyllä metsä on silti paras ympäristö tarinan loppuun viemiseen, joten minun ei auta muuta kuin työstää sitä, kunnes keksin mitä sille kuuluu tehdä.