Uudelleenkirjoittamiseen liittyy tunne epäonnistumisesta. Olet jo kerran tehnyt työn ja nyt heität kaiken menemään. Saavutuksesi on merkityksetön, se ei ole riittävän hyvä täyttämään raudanlujat standardit, jotka olet asettanut itsellesi.
Uudelleenkirjoittaminen on piste, johon moni käsikirjoitus pysähtyy. Täytyykö minun todella tehdä tämä kaikki uudestaan? Ja taas uudestaan? Milloin tämä oikein loppuu?
Lopettamisen taito on kirjailijalle tärkeä, mutta niin on aloittamisenkin. Minulla on ollut hyviä syitä jättää kirjoittaminen viime aikoina vähemmälle, vaikka samalla koenkin valtavaa turhautumista siitä. Kaikki mitä tällä hetkellä haluan on sulkea muu maailma ulos ja omistaa pari kolme viikkoa yksinomaan kirjoittamiselle. Lupasin kuitenkin olla töissä tämän kesän, ja syksyllä minun täytyy jakaa voimavarani myös opintoihin. Kynnys istua alas ja uppoutua kirjoittamiseen on noussut, ja se nousee jatkuvasti lisää mitä pitempään istun ongelman päällä.
Aloittamisen vaikeuteen liittyy usein pelkoa. Asetamme itsellemme helposti epärealistisia tavoitteita ja jollemme hyväksy itseltämme vähempää, voimme helposti päättää hylätä koko projektin. Jollemme alunperinkään tee jotakin, se ei voi mennä pieleen. Asian kohtaaminen tietysti paljastaa nopeasti ajattelun epäjohdonmukaisuuden: joka ei yritä ei koskaan onnistukaan. Pidemmän päälle häviämme enemmän jollemme salli itsellemme sitä mahdollisuutta, ettemme pääsekään tavoitteeseemme. Ja onko sillä todella väliä, jos pääsemme vain puoleenmatkaan? Harva asia on niin binäärinen, että kaikki paitsi täydellinen onnistuminen on täydellinen häviö.
Ei tietenkään myöskään ole totta, että jonkin uudelleen tekeminen mitätöi kaiken, mikä tuli sen edellä. Ensimmäinen luonnos on välttämätön, jotta toinen luonnos voi yrittää jotakin muuta. Hehkulampun keksijän Thomas Edisonin kerrotaan sanoneen: "En ole epäonnistunut 10 000 kertaa, olen vain löytänyt 10 000 tapaa, jotka eivät toimi". Käsikirjoitus on jatkuvasti kehittyvä kokonaisuus, joka rakentuu yhä useamman ja useamman kerroksen päälle. Osan ideoista me hylkäämme jo suunnitteluvaiheessa, toisia emme koskaan edes kirjoita ylös. Kuitenkin jokainen niistä jättää jälkensä tarinamme DNA:han, vaikkemme jonkin ajan päästä enää muista, mitä ne yksittäiset ideat olivat.
Ihmisen muisti on kuitenkin lyhyempi kuin haluaisimme itsellemme myöntää. Meidän täytyy kirjoittaa vajavainen luonnos toisensa perään, jotta aivomme voivat vapauttaa muistilokerot uusille prosesseille. Paperista tulee eräänlainen välimuisti, jota tietoisuutemme hyödyntää kehittääkseen ideoitamme eteenpäin, yhä laajemmiksi ja monimutkaisemmiksi ajatusrakennelmiksi.
Siksi täydellisyys ensiyrittämällä (tai edes toisella tai kolmannella) on niin vaarallinen ajatus. Se rajoittaa meitä tavoilla, joita emme usein edes tiedosta. Vain sallimalle itsemme epäonnistua voimme luoda jotakin, jota voimme esitellä ylpeydellä.
PS. Asian looginen tiedostaminen on hankalampaa kuin sen pistäminen käytäntöön. Tämä debatti minun ja tunne-elämäni välillä on kaikkea muuta kuin päättynyt. Wish me luck!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mitä muut lukevat
-
Tämä on jatko-osa viime kuussa ilmestyneelle Suomen suurimmat kustantajat 2018 -listaukselle. En tässä käy läpi käyttämiäni analyysimetod...
-
Tiedän että suomalaisissa kustantamoissa käsikirjoituksen pituus lasketaan liuskoina , ja että liuskamäärästä ei vielä suoraan tiedä, kuin...
-
On kolmisen vuotta siitä, kun tein artikkelin siitä, mitä mikäkin kustantamo Suomessa julkaisee . Siihen aikaan Kansalliskirjaston kokoelma...
En ole kyllä itse kokenut uudelleenkirjoittamista ja muokkaamista millään tavoin epäonnistumisen merkkinä. Se on vain yksi osa monivaiheista kirjoitusprosessia. Enemmänkin minua helpottaa suunnattomasti ensimmäisen version kirjoittamisessa se ajatus, että voin muokata sitä jälkeenpäin, kirjoittaa parempaa tilalle jos ensimmäinen yritys ei toimi, tai heittää kokonaan pois sellaisen kohtauksen, joka ei kuulukaan kokonaisuuteen. Kun ei ole painetta ajatella, että tässä ekassa versiossa annan kaiken mitä ikinä pystyn ja siinä se tarina sitten on, on helpompaa kokeilla, uskaltaa ja ihan vain kirjoittaa. Minulle on luonnollista, että tarina kasvaa ja kehittyy eri muokkauskierrosten aikana. Hahmot syventyvät, kirjoittamisen laatu paranee, tarina jäntevöityy tai runsastuu, mitä se milloinkin tarvitsee. On tietysti välillä rasittavaa lukea aiemmin hyvänä pitämänsä kohtaus ja todeta, että se vaatiikin raskasta uudelleenkirjoitusta, mutta toisaalta se on myös merkki kehittymisestä: nyt kirjoitan paremmin ja näen selkeämmin, jos nyt kerran ovat ilmeisiä sellaiset ongelmat, joita en ensin huomannut.
VastaaPoistaSuosittelen lämpimästi sitä, että ottaa ajatuksen muokkaamisesta ja uudelleenkirjoittamisesta alusta lähtien osaksi kirjoitusprosessia, niin että jo ekalla kierroksella kirjoittaa tekstiä, josta tietää että sitä joutuu todennäköisesti muokkaamaan, ehkä paljonkin, mutta se ei haittaa. Jos ei kirjoita sitä ensimmäistä versiota, ei ole mitään mitä muokata. Vaikka kohtauksia heittäisi pois ja kirjoittaisi uusia tilalle, on niiden ensimmäisten versioiden kirjoittaminen ollut tarpeellista tutkiskelua, vaikkei siitä selviäisi itselle muuta kuin ei näin. Ja yleensä selviää kuitenkin muutakin, tutustuu jollain tavoin hahmoihin tai tarinan maailmaan. Harjoittelee kirjoittamista. Joskus ei tiedä, että jokin ei toimi, ennen kuin sitä on kokeillut, ja sitten voi yrittää löytää sen mikä toimii. Harva kirjoittaa valmista ensimmäisellä kerralla. Sellaisiakin kai on, mutta takana on sitten yleensä hyvin pitkä harjoittelu. Kannattaa ehkä mieluummin asettaa odotuksensa siihen, että kirjoittaa joka kerralla paremmin ja että tekstin kuuluukin käydä läpi monta kierrosta.
Näinhän se on. Olin aika yllättynyt siitä, kuinka nopeasti minulle alkoi kertyä kynnyksiä jollekin sellaiselle, minkä pitäisi oikeastaan olla ihan hauskaa. Joillekin meistä se tuntuu olevan helpompaa kuin toisille, maalausta harrastava ystäväni kun valitteli täysin samaa vaivaa. Toivon että vaiva menee ohi kun pääsen taas kirjoittamaan aktiivisesti.
Poista