Editointipäiväkirja, osa 1

No niin, tähän on päästy. Sain yllättäen töitä kesäkuun alussa, minkä vuoksi mahdollisuuteni keskittyä romaanin työstämiseen siirtyivät arkipäiviltä viikonlopuille. Tämä on ensimmäinen viikonloppu, kun minusta tuntuu että alan päästä takaisin jonkinlaiseen rutiiniin.

Juhannus ja uusivuosi ovat minulle korvaamatonta aikaa kirjoittamisen suhteen, ja niin oli tänäkin vuonna. Vietämme tällöin useita päiviä mieheni sukulaisten luona keskellä luontoa, ja saan rikkumattoman kirjoitusrauhan lisäksi myös runsaasti seuraa ja kannustusta. Pakotin itseni kirjoittamaan kohtauskohtaisen synopsiksen valmiiksi ennen lähtöä ja vietin valtaosan juhannuksesta sulkeutuneena mökkiin kirjoittamassa auki joka ikisen mieleeni tulevan kuvauksen, jonka olin epähuomiossa tai laiskuuttani sivuuttanut ensimmäisessä luonnoksessa. Muut korjaukset mukaan lukien uutta tekstiä syntyi viikonlopun aikana noin 6000 sanaa. Myöhemmin tällaisesta sanamäärästä voi tulla minulle ongelma, mutta tällä hetkellä olen tyytyväinen, että voin valita ottaa kuvaukset mukaan jos teksti tuntuu sitä tarvitsevan.

Tänä viikonloppuna korjailujen määrä on jatkunut. Tiesin jo kirjoittaessa, että eräs kirjan keskikohdan sivujuoni piti kirjoittaa kokonaan uudelleen. Kyse ei ollut niinkään siitä, etten tiennyt mitä minun täytyi kirjoittaa, vaan siitä, etten yksinkertaisesti pystynyt löytämään oikeita sanoja, jolla ilmaista sen. Tänään jokin vihdoin naksahti paikoilleen ja uskon saaneeni paperille vähintäänkin kohtausten rangan niin kuin olin kuvitellut ne mielessäni. Näillä näkymin tiedän jo tarvitsevani vielä kolmannen perinpohjaisen uudelleenkirjoituskierroksen, joten yksityiskohtiin on turha tarttua.

Selailin tekstiä synopsiksen kirjoittamisen yhteydessä ja jouduin myöntämään kirjan viimeisen kolmanneksen olevan lähinnä ryhmä toisiinsa löyhästi liittyviä ideoita. Uusi synopsis korjasi ongelmista osan, mutta suunnitelmani ovat pettäneet ennenkin. Viimeisessä kolmannessa on joitakin kerrontaan liittyviä teknisiä haasteita jotka liittyvät pääasiassa juonenkuljetukseen ja tarinan yleiseen mielekkyyteen. Käytännössä minulla on valmiina pisteet A ja C. Piste B sen sijaan...

Yllätyn jatkuvasti siitä, kuinka tehtävälistani uudelleenkirjoitusta varten lyhenee paljon nopeammin, kuin olin ennustanut sen tekevän. Usein yksi korjaus tekstissä ratkaisee kerralla monta ongelmaa, toisilla kerroilla huomaan kahden ajatuksen liittyvän erottamattomasti yhteen. Tällä hetkellä tehtävälistani näyttää tältä:

1. Korjaa juonelliset epäkohdat
2. Laajenna maailmanrakennusta, esim. kulttuuriseikkoja
3. Foreshadowing, lisää harhautuksia, lisää hahmojen epätietoisuutta tulevaisuudesta
4. Show not tell = hio kuvailua: paikat, vaatteet, puhetyylit, hajut, äänet, pintakuviot ja maaperä, ruumiinkieli, jne
5. Jokaisen hahmon yksilölliset äänet sekä viittauksia aiempiin tapahtumiin
6. Tarinankerronnan rytmi kuntoon, poista turhat lauseet ja kappaleet
7. Korjaa kielelliset seikat: huono kuvailu (purple prose), kielioppi, kappalejako, kliseiset fraasit, passiivi
8. Lähetä käsikirjoitus testilukijoille, korjaa tekstiä tarvittaessa
9. Lue käsikirjoitus ääneen
10. Oikeinkirjoitus ja kielioppi

Todennäköisesti useimmat näistä korjauksista vaativat kokonaan oman editointikierroksensa. Toivon tällä hetkellä voivani yhdistää kohdat 1-4 niin pitkälle kuin mahdollista yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta pelkään jättäväni jotakin epähuomiossa korjaamatta jos teen liian montaa asiaa samaan aikaan. Kohta 5 on melko lyhyt, mutta vaatii dialogin huolellista läpikäyntiä. Sen jälkeen haluaisin jo tulostaa käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa paperille, sillä tekstin rytmiä on hankala hahmottaa tekstinkäsittelyohjelmassa.

Jos minun pitäisi esittää arvaus milloin koko editointi on valmis, optimistinen arvioni on tämän vuoden syksy, mieluiten syys-elokuussa. Syksyn lopussa olen varmasti jo lopen kyllästynyt koko käsikirjoitukseen ja malttamaton kirjoittamaan seuraavaa.

Kuinka pitkä romaani on sopivan pitkä?

Tiedän että suomalaisissa kustantamoissa käsikirjoituksen pituus lasketaan liuskoina, ja että liuskamäärästä ei vielä suoraan tiedä, kuinka pitkä kirjasta tulee sivulleen. Sivujen taitolla ja myös paperin paksuudella on suuri merkitys siinä, kuinka paksulta kirja vaikuttaa hyllyssä, ja niinpä asiasta ei kannattaisi olla liian huolissaan.

Olen kuitenkin huomannut, että tietyt sivupituudet tuntuvat minusta lukiessa tyydyttävämmiltä kuin toiset. Itselleni tämä "maaginen luku" on noin 350 sivua. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei olisi olemassa hyviä tarinoita, jotka ovat lyhyempiä tai pitempiä kuin tämä sivumäärä. Se on kuitenkin luku, jonka huomaan toistuvan silloin, kun olen lukukokemuksessa pisteessä, jossa minusta tuntuu hyvältä laskea kirja kädestä ja ottaa parin päivän tauko, ennen kuin tartun uuteen kirjaan.

Tekstin todellisella pituudella esimerkiksi sanamäärissä on siinäkin merkitystä, että aivan mihin tahansa taitto ei taivu. Viidestäkymmenestä liuskasta on käytännössä mahdotonta saada tuhannen sivun kirjaa, ja samoin viisisataa liuskaa ei millään taivu kolmesataasivuiseksi kirjaksi. Minusta sanamääristä on siis hyvä olla tietoinen, mutta niitä ei pitäisi orjallisesti yrittää seurata. Kaikki tässä viestissä esitetyt luvut ovat siis viitteellisiä ja lisäksi useammin arvioita kuin pikkutarkan laskennan tulosta.

Englanninkielisten kirjojen sanamäärät kategorioittain

Tyypillisesti romaanien pituuksista puhuttaessa 80 000 sanaa näkee käytettävän hyväksyttävänä pituuden minimirajana. Nuortenkirjoissa heittoa saa olla alaspäin, kun taas fantasiakirjallisuudessa niiden odotetaan heittävän ylöspäin. Myös muilla genreillä on tietyt ennakko-oletuksensa, mutta hyvänä peukalosääntönä voidaan pitää, että sopiva kirjan pituus on 80 000-100 000 sanaa.

Electric Literature -verkkosivustolla on erinomainen infografiikka joidenkin tunnetuimpien teosten sanamääristä. Esimerkiksi ensimmäinen Harry Potter -kirja oli vajaat 78 000 sanaa pitkä. Sarjan viimeinen osa oli kuitenkin jo paisunut vähän päälle 198 000:ksi sanaksi. Leo Tolstoin Sota ja rauha (jota muuten suosittelen lämpimästi) taas mitataan hurjana 560 000 sanan eepoksena. George Orwellin Eläinten vallankumous 30 000 sanoineen vuorostaan muistuttaa, että kirjan ei tarvitse olla pitkä ollakseen merkittävä.

Literary Rejections -blogi esittää genrekohtaisesti seuraavia raja-arvoja (klikkaa linkkiä nähdäksesi lisää genrejä):

Genre	Minimipituus	Maksimipituus
Nuortenkirjallisuus	60 000	80 000
Yleinen kaunokirjallisuus	80 000	110 000
Dekkarit	90 000	100 000
Fantasia	90 000	100 000
Scifi eli tieteisfiktio	90 000	125 000
Historialliset romaanit	100 000	120 000

Sanamääristä suomen kielessä

Englanninkielisten sanamäärien seuraaminen on suomenkieliselle siitä ongelmallista, että suomen kielioppi sallii monimutkaistenkin käsitteiden ilmaisemisen hyvin pienessä tilassa. Esimerkiksi sana "hyppelisinköhän" kääntyisi englanniksi jotakuinkin "I wonder whether I should jump around a little" (käännöksestä voi olla montaa mieltä, mutta kielten erot tulevat ainakin selviksi). Helsingin kaupunginkirjaston erään lähteen mukaan kääntäjät arvioivat englanninkielisessä tekstissä olevan 1,3-1,5 kertaa enemmän sanoja kuin suomenkielisessä. Sama lähde myös luettelee Harry Potter -kirjojen suomen- ja englanninkieliset sanamäärät. Pitkissä kirjoissa erot eivät yllättäen ole kovin suuret, mutta esimerkiksi kakkososa Harry Potter ja salaisuuksien kammio on alkuperäisteosta jopa 25% lyhyempi.

Jos oletamme, että 1,5 on hyvä mittatikku, tämä merkitsisi että suomalaiset romaanit ovat keskimäärin noin 66,6% englanninkielisiä romaaneja lyhyempiä. Tällöin suomenkielinen peukalosääntö olisi n. 53 000-66 600 sanaa tyypillisessä kaunokirjassa. Vertailun vuoksi scifikirjan suositeltu maksimipituus olisi suomeksi suunnilleen 83 000 sanaa.

Merkkimäärät sanamäärien tilalla

Kuten Harry Potter -kirjojen vertailuluvuista huomaa, sanamäärät eivät käänny luotettavan lineaarisesti kieleltä toiselle. Siksi voi olla helpompaa laskea kirjan pituus merkkimäärissä. Keskimääräisellä kirjan sivulla on laskennallisesti 1500-1800 merkkiä. Merkkimäärä saadaan, kun lasketaan sanojen keskimäärä sivulla (englanniksi n. 250) kertaa sanojen keskimääräinen pituus (englanniksi n. 5, jollei välilyöntejä lasketa). Määrä vastaa hyvin sitä, minkä koulussa aikoinani opin, jolloin minulle kerrottiin että sivulla on yleensä 30 riviä, joista kullekin mahtuu noin 67 merkkiä. Koska sivut eivät tavanomaisesti ole täynnä laidasta laitaan, 1500 merkin mittari on luultavasti varsin lähellä todellisuutta.

Huomioita omasta käsikirjoituksestani

Tätä kirjoittaessa käsikirjoitukseni on vajaat 76 000 sanaa (tai 570 000 merkkiä) pitkä. Käytän Scrivenerissä sivujen määrän arviointiin 1500 merkkiä, minkä pohjalta romaani olisi painettuna 382 sivua. Tämä postaus sai alkunsa juuri siitä, kun olen yrittänyt itse arvioida, kuinka pitkä tekstini todella on verrattuna painettuun romaaniin. Englanninkielisiä lähteitä lukeneena minulla on jatkuvasti tunne, että teksti tarvitsee lisäyksiä, mutta samalla on hyvä muistaa, että 1,5-kertoimella puhutaan jo aivan erilaisista sanamääristä (tarkkaan ottaen 114 000 sanaa). Halusin tuoda asian blogissa esiin, koska en varmasti ole ainoa, jolla on huolenaiheensa käsikirjoituksensa pituudesta.

Monet inhoavat käsikirjoituksen lyhentämistä. On siis hyvä pitää mielessä käsikirjoitusta työstäessään, että internetistä löytyvät ohjeet johtavat meitä harhaan. Riittävän datan puutteessa en ole tarjoamassa suoraviivaisia vastauksia tässäkään, mutta toivon että näistä luvuista on itse kullekin apua.

Lue myös

Runokokoelman syntyvaiheista: haastateltavana Vesa Haapala

Minkälainen on hyvä saatekirje?

WSOY:n kustannustoimittajan vastauksia polttaviin kysymyksiin

Liken kustannustoimittajan neuvoja kirjailijaksi haluavalle

Word Count for Novels and Children’s Books: The Definitive Post

Haluan kirjoittaa kirjan. Mitä teen?

Editointini on tällä hetkellä hidasta, mutta minulla on viimein ollut aikaa katsoa tekstiä kokonaisuutena ja kiinnittää huomioita asioihin, joita toivon tehneeni paremmin. Paljon ongelmista liittyvät kirjoitustyyliini, sillä olen aina malttamaton pääsemään eteenpäin ja jätän sen vuoksi tuon tuostakin aukkoja, joita minun sitten täytyy palata tilkitsemään myöhemmin. Toisaalta on aukoissa hyötyäkin — tekstiä on usein helpompaa lisätä kuin poistaa.

Jos antaisin menneisyyden minälleni neuvoja ensimmäisen luonnoksen kirjoittamisessa, päällimmäisenä mielessäni olisi varmaankin tämä: kirjoita ylös kaikki! Mielestäni kyllä tallensin muistikirjaani kaiken tarpeellisen, mutta jätin myös pois paljon asioita, joita ajattelisin kyllä muistavani. Tietenkään en muistanut niitä myöhemmin, mutten usein myöskään tiedostanut jättäneeni jotakin käyttämättä. Minun olisi pitänyt ottaa enemmän valokuvia, kirjoittaa ylös enemmän yksittäisiä sanoja. Pieniä asioita, joilla ei usko olevan merkitystä.

Hyvä on, mutta. Lukijaa saattaa tässä kohdin enemmän kiinnostaa tietää, miten ylipäänsä päästä tilanteeseen, jossa käsissä on kokonainen käsikirjoitus jota korjailla. Aloitetaan siis alusta, tosin muistaen, että nämä ovat vain minun kokemuksiani eivätkä luultavasti käy yksi yhteen kunkin yksilöllisen luovan prosessin kanssa. (Edistyneemmille kirjoittajille: Käykää te ihmeessä lisäämässä omia neuvojanne blogin kommenttiosioon. Jokaisesta eriävästä näkemyksestä on apua jollekulle.)

Kirjailijan työkalut

Kirjoittamiseen kuuluu prosessina paljon enemmän, kuin varsinainen kirjoittaminen. Kirjailijoilla on monenlaisia työkaluja, joilla on roolinsa suunnittelussa, maailmanrakentamisessa, inspiraation löytämisessä ja niin edelleen.

1. Muistilehtiö

Kannan itse A5-kokoista paksua kierrelehtiötä mukanani aina, kun poistun kotoani. Muistiinpanovälineistä on melkein tullut neuvona klisee, mutta sitä sietää toistaa siitäkin huolimatta. Kuten jo ylempänä totesin, meidän on niin helppo yliarvioida muistamiskykyämme. Parempi on olettaa, että jokainen yksityiskohta täytyy tallentaa heti, kun se muotoutuu mielessämme, mielellään vähän aiemminkin.

Kierrelehtiöiden ja -vihkojen etuna on, että kynä kulkee helposti niiden mukana. Kiinnitän kynän kierteiden sisäpuolelle, missä se pysyy turvassa ja helposti käden ulottuvilla. A5-kokoinen lehtiö mahtuu naisella vielä mukavasti käsilaukkuun. Miehillä pienempi vihko mahtuu yleensä taskuun, mutta kynän kantaminen on silloin ongelmallisempaa.

Tässä vaiheessa joku luultavasti kysyy, miksei muistiinpanovälineeksi riitä ihan vain älypuhelin. Jollekulle älypuhelin voi riittääkin, etenkin jos käytössä on yleiskäyttöinen ohjelma kuten Googlen Keep (joka on tällä hetkellä oma suosikkini). Itse kuitenkin olen jatkuvasti suuremman vapauden tarpeessa, kuin mitä älypuhelimesta saa vaivatta irti. Teen paljon taulukoita ja mind map -tyylisiä merkintöjä. Usein jätän myös vierekkäisiä ristiriitaisia merkintöjä ikään kuin versionhallintana paperille, mikä on vaikeaa ohjelmassa, joka olettaa kaikesta löytyvän yksi yhtenäinen versio.

2. Kamera

Kameran käyttäminen on oma heikkouteni. Pysähdyn tuon tuostakin tutkimaan asioita ympäristössäni, mutta unohdan aina ottaa kuvan tai ajattelen, etten tule tarvitsemaan sitä. Kuvien järjestely on usein hankalaa, mutta arkistoon voi myös kerääntyä odottamattomia aarteita.

Valokuvauksessa älypuhelin on lähestulkoon välttämätön. Puhelimissa on yleensä aivan riittävä tarkkuus ympäristön yksityiskohtien dokumentointiin etenkin, jos kuvaa jättää zoomaamatta (taidekoulussa minulle opetettiin, että zoomaamisella on tapa huonontaa kuvan laatua). Älypuhelimiin on saatavissa ohjelmia, jotka tallentavat kuvat suoraan pilvipalveluun. En juuri tunne Applea, mutta Android-käyttäjille tarjolla ovat mm. Dropbox ja Googlen sync-toiminnot.

3. Henkilökohtainen sanakirja

Olin toki lukenut neuvon, että kirjailijan pitäisi keräillä jännittäviä sanoja, mutta olin viime viikkoon asti hylännyt sen liian työläänä. Henkilökohtaisella sanakirjalla tarkoitan sanalistaa, johon kirjailija kerää yksittäisiä sanoja, joista he pitävät ja jotka eivät valmiiksi ole heidän aktiivisessa sanavarastossaan. Sana voi siis olla ennestään tuttu, mutta se ei tule itsestään mieleen hakiessa. Sanakirjan pitäminen auttaa laajentamaan tätä aktiivista sanavarastoa ja toimii muistin jatkeena. Pitemmän päälle sanojen kerääminen ei ole läheskään niin työlästä, kuin onlinesanakirjan käyttäminen joka kerta, kun synonyymi on taas kerran hukassa.

Sanakirjaan on myös helppo kerätä nimiä ja itse keksittyjä sanoja, joille ei tekstissä heti löydy paikkaa. Siinä mielessä kirjailijat muistuttavat kovasti tavaroiden hamstraajia: mitään ei heitetä pois, vaan kaikelle löytyy kyllä käyttöä.

4. Korkkitaulu

Kirjaimellisen korkkitaulun hankkiminen on minun kohdaltani tähän mennessä jäänyt haaveeksi, mutta korkkitauluni taitaisi muutenkin olla aivan liian pullollaan ollakseen enää avuksi. "Korkkitauluni" on tietokonekansio, jonka olen jakanut alakansioiksi sen mukaan, kuinka tarpeellisia kansioiden sisällöt ovat työn alla olevalle romaanilleni. Korkkitauluun päätyvät nämä ja paljon vielä niiden lisäksi:

• Korjatut ja jäsennellyt versiot käsinkirjoitetuista muistiinpanoista (katso kohta 1)
• Maailmanrakennuksen muistiinpanot, esim. henkilöiden ulkonäkö ja historiat
• Valokuvat, kaaviot, verkkosivut, eli lyhyesti kaikki taustatutkimus ja inspiraation lähteet riippumatta siitä, uskonko käyttäväni sitä tarinassa vai en
• Ääniklipit esimerkiksi eläinten ääntelystä

Pyrin aina tallentamaan verkkosivut ja kuvat omalle koneelleni, sillä verkkosivut poistuvat ja muuttuvat niin usein, että informaatio saattaa helposti kadota. (Tämän kirjoitushetkellä valtaosa taustatutkimuksestani on yhä pelkästään kirjanmerkkeinä. Joskus vielä korjaan asian...)

5. Kirjoitusohjelma tai -lehtiö & varmuuskopiot

Uskoisin useimpien kirjailijoiden kirjoittavan nykyään tietokoneella, mutta aivan kaikki sitä eivät tee. Nautin yhä itse kaikkein eniten käsin kirjoittamisesta, ja kirjoitankin usein 0-luonnoksen muistilehtiöön ennen kuin kirjoitan varsinaisen luonnoksen itse käsikirjoitukseen. Paperilla on kuitenkin riski tuhoutua tai kadota. Jos siis kirjoitat kirjoituskoneella tai käsin, ota rutiiniksesi ainakin skannata kirjoituksesi tasaisin väliajoin.

Yleisin ja luontaisin ohjelma aloittelevalle kirjoittajalle lienee Word tai jokin Wordin ilmaisista serkuista. Uusissa Wordeissa on hyvät välineet versionhallintaan ja revisioiden seuraamiseen ja on erinomainen vaihtoehto, jos Office-lisenssistä ei tarvitse maksaa.

Itselleni Word kuitenkin kävi jossakin vaiheessa liian ahtaaksi. Minulla on tarve pystyä erottelemaan kohtaukset omiksi osioikseen ja vaihtelemaan niiden paikkaa kirjoittamisen aikana. Nykyinen valintani on Scrivener, mutta vaihtoehtoja on markkinoilla paljon muitakin. Ohjelmia voi hakea esimerkiksi hakusanoilla "writing software". Tässä hakua helpottamaan blogiviesti, joka vertailee joitakin tarjolla olevista ohjelmista: The Complete Novel Writing Software Guide.

Mikään ei ole lannistavampaa, kuin tekstin katoaminen esimerkiksi tietokoneen hajoamisen vuoksi. Siksi tekstistä pitäisi löytyä moninkertaiset varmuuskopiot. Varmuuskopioksi kelpaa esimerkiksi muistitikku tai ulkoinen kovalevy, mutta kopioita täytyy myös muistaa päivittää. Tämän vuoksi pidän nykyään kaikkia kirjoittamiseen liittyviä tiedostojani Dropbox-pilvipalvelussa sen lisäksi, että Scrivener automaattisesti tallentaa varmuuskopion joka kerta, kun suljen ohjelman.

6. Tulostin

Tulostimesta on apua erityisesti editointivaiheessa, eikä silloinkaan ole aivan välttämätön. Tulostin ja skanneri kuitenkin helpottavat kirjailijan elämää ja saavat siksi erityismaininnan tällä listalla.

Kirjoittaminen prosessina

Kun työkalut ovat hallinnassa ja pää vilisee ideoita (tai mahdollisesti ei vilise), mitä sitten tapahtuu? Toiset yksinkertaisesti aloittavat tarinan alusta ja etenevät siitä. Toiset kirjoittavat kohtaukset siinä järjestyksessä, kun ne tulevat mieleen. Jotkut jopa aloittavat aivan tarinan keskeltä ja jatkavat siitä. Toiset haluavat ensin tietää, mitä lopussa tapahtuu.

Käsikirjoituksen muodostamisessa kaikki on sallittua. Oikeita tai vääriä tapoja ei ole, niin kauan kun ajatukset siirtyvät mielikuvituksesta paperille. Ensimmäinen luonnos on siitä hankala, että ennen sen kirjoittamista kaikki on vasta epätodellista ja hankalasti jäsenneltävää. 300-sivuisen romaanin kirjoittaminen voi vaikuttaa mahdottomalta urakalta, etenkin elleivät ideat tunnu riittävän kymmeneksikään sivuksi. Harva lähestyykään romaanin kirjoittamista yhtenä isona kokonaisuutena, vaan kirjoittamisen apuna on useita keinoja, jotka auttavat pilkkomaan työn helpommin hallittaviin paloihin.

1. Outline eli hahmotelma

En tiedä termin suomenkielistä vastinetta, joten kutsukaamme sitä suomeksi vaikka rautalankamalliksi tai hahmotelmaksi. Outline on samaa sukua kuin synopsis, eli sillä pyritään ilmaisemaan vain tarinan yleispiirteet ottamatta kantaa yksityiskohtiin. Kirjailijan tarpeista riippuen outline voi olla listan muodossa, kokonaisina lauseina, tai yhdistelmä kumpaakin. Outline toimii hyvin esimerkiksi lumihiutalemenetelmän kanssa, eli rakennelmasta muodostetaan ensin yksinkertaisin mahdollinen malli ja lähdetään sitten laajentamaan ikään kuin fraktaalin tavoin joka suuntaan. Outline voi myös alkaa pelkkänä listana kaikesta siitä, mitä tarinassa tai maailmassa haluaa esittää. Kun lista sitten alkaa täyttyä, listaa voi alkaa järjestellä ja miettiä, minkälaisia kohtauksia listan esineet tarvitsevat tuekseen.

Hahmottelun lopullinen tavoite on luoda suunnitelma, jonka avulla tarinan voi kirjoittaa auki, eli varsinaiseksi proosaksi (olettaen että proosa on kirjailijan tavoite). Todellisuudessa kirjoittamisprosessin aikana outlineen tulee muutoksia, kun uudet ideat ja oivallukset muokkaavat mallia toisenlaiseksi. Outlineen kannattaa siis suhtautua enemmän muistamisen apuvälineenä kuin kiveen hakattuna määräyksenä siitä, minkälainen tarinan täytyy olla.

Kun käsikirjoituksen ensimmäinen luonnos on valmis, outline on syytä päivittää. Tällöin outline tulee editoinnin tueksi varmistamaan, että kohtaukset tekevät mitä niiden kuuluukin. (Toivon palaavani aiheeseen yksityiskohtaisemmin joskus myöhemmin.)

2. Synopsis eli tiivistelmä

Synopsis on hahmotelmaa (outlinea) yksityiskohtaisempi suunnitelma, joka kuvaa tarinan juonen ja pääpiirteet. Synopsiksen voi kirjoittaa outlinen avulla tai ilman ja toimii samanlaisessa roolissa kirjoittamisen tukena. Itse loin muistiinpanojeni pohjalta ensin outlinen juonta varten, ja sitten laajensin outlinesta jokaiselle kohtaukselle synopsiksen, jossa keskityin hahmojen tunteisiin ja dialogiin.

Synopsiksen kirjoittamista on hyvä harjoitella, sillä synopsis on tärkeä väline myös käsikirjoituksen myymisessä. Hyvä synopsis on pienoistarina aivan itsessään, eli se kykenee seisomaan käsikirjoituksesta erillään.

Synopsis on myös hyvä lähtökohta ns. hissipuheen pohjaksi. Hissipuhe käsitteenä tarkoittaa esitelmää, joka on mahdollista esittää hississä matkalla kerroksesta toiseen. Hissipuheessa pitäisi minuutin sisällä ilmetä, mikä on tarinan genre, kuka päähenkilö on ja miksi meidän pitäisi välittää hänen tarinastaan. Tyylillisesti hissipuhe muistuttaa elokuvamaailman termiä log line. Sekä hissipuheeseen että log lineen on hyvä tutustua ennen käsikirjoituksen lähettämistä.

3. Tarinarakenteet

Tarinarakenteita on useita, eikä jokainen niistä sovellu jokaisen tarinan tueksi. Parhaiten tunnettu rakenne lienee kolminäytöksinen rakenne eli aristotelisäittäin alku, keskikohta ja loppu (lue myös: Freytagin malli). Malleja ja rakenteita tutkiessa on kuitenkin erityisen tärkeää muistaa, että ne ovat alun alkaen huomioita jo olemassa olevista teoksista, eivätkä sääntöjä joita on pakko noudattaa. Tarinarakenteiden pääasiallinen tarkoitus on saada kirjailija tiedostamaan omat vaikutteensa ja auttaa tätä analysoimaan tekstiään ymmärtääkseen, mitä lukija uskoo tapahtuvan seuraavaksi. Tapahtumia tärkeämpi on kuitenkin kokonaisuuden kannalta tarinan tunnekaari, eli kuinka jännitys ja voimakkaat tunteet sijoittuvat suhteessa rauhallisempiin kohtauksiin.

Jokaisella genrellä on omat rakenteensa, joista kirjailijan hyödyttää olla tietoinen. Itse kirjoitan fantasiaa, ja niinpä minua kiinnosti tutkia Joseph Campbellin teoriaa monomyytistä. Campbell ehdottaa, että kaikki maailman myytit seuraavat pohjimmiltaan samaa kaavaa, jota Cambell kutsui sankarin matkaksi. Tiivistäen: sankari lähtee matkaan ja kohtaa matkalla auttajan; koetusten kautta hänelle muodostuu oivallus, joka muuttaa häntä ja johtaa hänen voittoonsa, ja lopulta onnelliseen kotiinpaluuseen. Oman genrensä rakenteita oppii parhaiten tuntemaan lukemalla. Minkälainen rakenne on esimerkiksi romanssissa? Onko kirja enää genreltään romanssi, jolleivät rakastavaiset lopussa saa toisiaan?

Kaikki tarinarakenteet eivät kata koko juonta, vaan voivat myös perustua kohtausten keskinäiseen suhteeseen. Minua kiehtoo esimerkiksi ns. try/fail cycle eli yritys/epäonnistuminen-sykli, jonka Karen Woodward on erinomaisesti tiivistänyt blogissaan seuraavasti: kun tarinassa on konflikti jota sankari on ratkaisemassa, herää kysymys, onnistuuko hän. Mahdollisia vastauksia on neljä.

1. Kyllä. Tarina loppuu tähän. Konflikti on ratkaistu ja sankari on voittanut.
2. Kyllä, MUTTA. Jokin uusi este asettuu sankarin voiton tielle.
3. Ei. Tarinalla on surullinen loppu.
4. Ei, MUTTA. Sankarin suunnitelma ei toteudu ja tilanne pahenee entisestään.

Try/fail-syklissä tarina siis muodostuu yritysten ja erehdysten syklistä, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin. Sykleistä löytyy runsaasti englanninkielistä materiaalia, josta Woodwardin blogi on hyvä alku. Jos kuunneltu englanti luonnistuu, aiheesta löytyy myös Brandon Sandersonin yliopistoluento esimerkiksi täältä.

4. Konflikti

Aivan lopuksi haluan nostaa konfliktin esiin aivan omana työkalunaan. Tarinankerronnassa konflikti käsitteenä merkitsee tilannetta, jossa kaksi henkilöä tai voimaa ovat ristiriidassa keskenään (katso Conflict (narrative)). Yksinkertaisimmillaan konflikti syntyy sankarin ja tämän vihollisen välisestä kamppailusta. Konflikti kuitenkin pääsee oikeuksiinsa vasta tarinan hienorakenteissa, missä se voi kätkeytyä vaikkapa sankarin tiedostamattomiin tunteisiin. Tästä esimerkkinä toimii vaikkapa Hobbitin Bilbo, joka samaan aikaan haluaa seikkailla että kaipaa takaisin kodin turvaan.

Konflikti on voima, joka perimmiltään ajaa kaikkia tarinoita eteenpäin. Ilman konfliktia ei ole tarinaa, ja jokaisessa kohtauksessa konfliktin tulee olla läsnä tavalla tai toisella. Lukijan ei tarvitse olla tietoinen tästä, eikä usein pidäkään, mutta kirjailijaa konfliktin tunteminen auttaa ymmärtämään, miksi jokin osa tarinaa toimii ja mikä vaatii lisää työtä.

Aihealueena konflikti on aivan liian suuri yhteen tai edes kahteenkaan blogipostaukseen. Englanniksi konfliktista löytyy kuitenkin jo runsaasti hyvää materiaalia. Caro Clarken What is conflict? on hyvä paikka aloittaa.

Tutustu myös uuteen kirjoitussarjaani Tarinankerronnan alkeet. Löydät kaikki tähänastiset kirjoitukset täältä!

Lisälukemista

Kirjoittajakoulutukset Suomessa

Mitä merkitsee olla bestseller-kirjailija Suomessa?

Kannattaako hyvää ideaa jäädä panttaamaan?

Tarinankerronnan alkeet #1: Inspiraatio

Aikaansaamisen illuusio

Joskus edessä on vuoristo

Ilkka Remeksen blogi: Tarinan anatomia

Miksi Mad Max toimii, vaikkei sen kaiken järjen mukaan pitäisi?

Palasin juuri katsomasta Mad Max: Fury Roadin toista kertaa, ja nautin elokuvasta yhtä paljon kuin ensimmäisellä kerralla. Mad Max -universumi ei ollut minulle ennestään tuttu, vaan tiesin sisään mennessä vain sen vähän mitä olin trailereista nähnyt: postapokalyptinen maisema, absurdi autohullu maailma, jossa räjähdyksistä ja väkivallasta ei tingitä. Sitä en osannut odottaa, että Mad Max olisi elokuva, joka kaiken machon toimintatykityksen lomassa tarjoilee myös liikuttavan ja syvällisen tarinan.

Mikä siis teki Mad Maxista niin järisyttävän elokuvan? Kaiken kukkuraksihan Mad Max vielä rikkoo lukuisia tarinankerronnan hyväksi todettuja sääntöjä. Jos aloitteleva kirjailija kuvailisi kustannustoimittajalleen tämänlaisen idean ("Siinä on alusta loppuun pelkkää toimintaa, tuskin mitään dialogia ja paljon räjähdyksiä. Maailma on lukijalle vieras, eikä sitä selitetä missään. Siitä tulee mahtava!"), kustannustoimittaja varsin suurella todennäköisyydellä neuvoisi tätä unohtamaan koko jutun. Mad Maxin ohjaaja George Miller ei suinkaan ole mikään aloittelija, mutta mistä oikeastaan on kyse?

1. Yksinkertaisuus

Ensimmäisellä katsontakerralla pääni oli vielä niin pyörällä, etten oikeastaan juuri pysähtynyt ajattelemaan tätä asiaa, mutta kun Mad Maxin jytinää ja jyskettä oikein pysähtyy katsomaan, sen kuvaustyyli on paikoin suorastaan karua. Kamera keskittyy tasaisin väliajoin yhteen ainoaan yksityiskohtaan: auton puskuriin, hiekkadyyneihin, henkilön kasvoihin. Koko elokuvan läpi fokus pysyy tiukasti ruudun keskipisteessä, minkä seurauksena katsoja ei missään kohden hämmenny näkemästään vaan pystyy keskittymään tulkitsemaan näkemäänsä sen sijaan, että eksyy ihmettelemään, mitä kuvassa on meneillään.

Sama yksinkertaisuuteen pyrkiminen näkyy myös dialogissa, ja on mahdottoman vähän. Hahmot puhuvat vain välittääkseen kaikkein tähdellisimmät juonen elementit ja kaikki muu tapahtuu ruumiinkielen kautta. Ruumiinkieltä taas ymmärrämme aivan vaistomaisesti. Tämä vähäeleisyys onkin yksi niistä syistä, miksi pidän Mad Maxista niin kovasti. Päätös leikata pois kaikki ylimääräinen tuo juuri sopivasti hiljaista arvokkuutta, joka korostaa tunteiden merkitystä juuri siksi, että niitä ei osoitella tai suurennella vaan yksinkertaisesti näytetään sellaisena, kuin hahmot sen kokevat.

Kolmas edellisiin liittyvä Mad Maxin hämmästyttävämmistä piirteistä on se, kuinka jokaiselle tarinan elementille annetaan riittävästi aikaa siitä huolimatta, koko elokuvan aikana on vain kaksi varsinaista hengähdystaukoa. George Millerillä ei ole kiire siirtyä kohtauksesta seuraavaan, vaan edellinen kohtaus käsitellään ensin riittävän huolella, mikä osaltaan helpottaa tarinan seuraamista.

2. Vahva visuaalinen kieli

Mad Maxin estetiikka on sellainen, että kaikki eivät tule siitä pitämään eivätkä luultavasti voikaan pitää. Elokuvan väriskaalaan kuuluvat ruosteenpunainen, hiekankeltainen, öljynmusta, ja yönsininen -- ja siihen värit melkein jäävät. Ympäristö vilisee kromia ja kolhuista peltiä, verta ja irvokkaita kasvoja, pääkalloja, liekkejä ja konekivääreitä. Samalla kuitenkin jokaisella esineellä ja symbolilla on tarkoitus, jota katsoja voi halutessaan pysähtyä tulkitsemaan syvemmin, tai jonka tämä voi yksinkertaisesti hyväksyä osaksi Mad Maxin maailmaa oikeastaan menettämättä mitään, sillä kohtaamme näitä esineitä jatkuvasti omassa elämässämme ja näin ollen voimme käyttää omia kokemuksiamme täyttämään selittämättä jätettyjä aukkoja. Meille riittää kun ymmärrämme jollakin alkukantaisella tasolla, että elokuvan päävihollinen Immortan Joe on paha koska hän polttomerkitsee väkensä pääkallolla, ja että Max Rockatansky on jollei hyvä niin ainakin kannatettava sankari siksi, että hän pakenee Immortan Joen luota. Pienempiä yksityiskohtia elokuva tietysti vilisee ja niiden esiin poimiminen on aivan omanlaisensa nautinto.

3. Rajattu näkökulma

Vaikka elokuvassa on henkilöitä jotka kuljettavat juonta eteenpäin usein enemmän kuin Max itse (oikeastaan Max vaikuttaa usein sivustakatsojalta omassa elokuvassaan, mutta hänellä onkin paljon yksinkertaisemmat motiivit kuin muilla tarinan henkilöillä), katsojalle välittyvä kokemusmaailma on sidottu Maxiin niin tiukasti, kuin se elokuvaformaatissa on mahdollista. Kirjallisuudessa tekninen termi tälle olisi rajoittunut kolmas persoona (eng. third person limited), eli yleisö ratsastaa kaiken aikaa sen henkilön pään sisällä, jonka näkökulmasta tarina on kerrottu. Tämä on Mad Maxissa kuvattu hyvinkin konkreettisesti. Kun Maxin korvat alkavat soida, niin alkavat meidänkin. Aistiharhat ovat hyvin yleisesti käytetty tekniikka valkokankaalla, mutta paljon harvemmin katsoja jakaa päähenkilön tinnituksen. Tämän kaltaiset pienet asiat tekevät Maxiin samaistumisesta astetta helpompaa ja saavat vaaran tunnun piirun verran henkilökohtaisemmaksi.

4. Toiminta tukee tarinaa, tarina toimintaa

Uskaltaisin väittää, että Mad Maxissa ei ole formaatistaan huolimatta yhtäkään ylimääräistä toimintakohtausta. En halua tässä paljastaa elokuvan varsinaista juonta, sillä minulle jo tarinan teemat olivat miellyttävä yllätys jota en halua pilata keltään. Sen verran haluan kuitenkin sanoa, ettei Mad Max juonellisesti ole autoelokuva. Tarina ainoastaan sijoittuu maailmaan, jossa autot ovat elinehto.

Vaikka Mad Max rikkoo useita muita perussääntöjä, se seuraa tarkasti syyn ja seurauksen lakia. Henkilöiden päätöksillä on selkeät ja välittömät seuraukset, jotka sysäävät heidät tilanteeseen, jossa heidän taas täytyy tehdä uusi päätös. Kaikki lähtee liikkeelle yhden naisen päätöksestä, ja lopulta kaikki palaa takaisin tuon naisen päätökseen. Näiden päätösten välissä myös Max tekee valintansa, ja kuten monissa tarinoissa juuri tämä on se asia, joka muuttaa häntä ja lopulta kääntää hänen elämänsä uuteen suuntaan. Missään vaiheessa ulkopuolisilla voimilla ei ole sanottavaa siinä, minkälainen kohtalo näillä henkilöillä on.

Lopuksi

En voi taata, että kaikki ymmärtäisivät Mad Maxia tai osaisivat nauttia siitä, mutta suosittelen sitä silti kaikille niillekin, jotka eivät tavallisesti tule katsoneeksi toimintaelokuvia ja jotka eivät ole autohulluja. Aivan yksin en suositukseni kanssa ole, sillä elokuva on saanut Rotten Tomatoes -verkkosivun mukaan elokuva-arvostelijoilta valtavan hyvät arvostelut (tomaattikielellä 98% fresh, sijoittaen Mad Maxin toimintaelokuvien toplistan toiselle sijalle) ja jopa yhdeksältä kymmenestä katsojasta positiivisen vastaanoton. Jotakin Mad Max: Fury Road siis väistämättä tekee oikein, ja meidän tarinankertojien tehtäväksi lankeaa selvittää, mistä elokuvan menestys on peräisin.

Mad Max on poistumassa elokuvateattereista aivan näinä päivinä, joten äkkiä kirmaamaan ostamaan liput, kun tilaisuus vielä on tarjolla!