Kirjoittamispäiväkirja, osa 11

Viimeiset kuukaudet ovat olleet yhtä vuoristorataa. Ohitin äsken kymmenen minuuttia sitten 60,000 sanan rajapyykin (Palkinnoksi jäätelöä! Ja dokkareita!) istuttuani käsikirjoituksen päällä useita viikkoja ilman mitään näkyvää edistystä. Lopulta minun täytyi hyväksyä lähteneeni taas kirjoittamaan tarinaa väärään suuntaan ja väärällä tavalla, heitin outlinen menemään ja tartuin kynään ja paperiin. Kirjoitin kaiken, minkä halusin tapahtuvan, lähinnä dialogin muodossa. Ympäristö ja narratiivi hiiteen, kunhan tarina vain pääsi taas eteenpäin.

Vaikka kirjoittaminen ei ole onnistunut olen viime aikoina kuunnellut paljon kirjoittamiseen liittyviä podcasteja, lähinnä Writing Excusesia ja Narrative Breakdownia. Kävin kirjastossa pyytämässä kirjastonhoitajaa suosittelemaan minulle suomalaisia nuortenkirjoja ja luin niitä kotiläksynä (luen yhä, itse asiassa). Suomessa on julkaistu viime vuosina paljon erittäin hyviä nuortenkirjoja. Itseäni kosketti etenkin Maria Turtschaninoffin Maresi. Maresi on pääasiassa suunnattu tytöille, mutta tarina ei ollut minusta erityisen tyttömäinen, vaan suosittelisin kirjaa veljellenikin ja yritän juuri saada aviomieheni lukemaan sitä.

Teorian opettelua voisi kai ajatella jonkinlaisena katumusharjoituksena: jollen kirjoita, voin ainakin hiljentää soimaavan omatuntoni ajattelemalla kirjoittamista.

Käsin kirjoittaminen oli lopulta se, mikä antoi minulle riittävästi etäisyyttä käsikirjoitukseen. En pidä itseäni erityisen hyvänä loppujen kirjoittajana, enkä oikeastaan keskikohtienkaan. Keskikohdassa seurasin lähinnä neuvoa, että asiat kääntyvät yhä huonompaan suuntaan, mutta lopussa lukijat odottavat saavansa vastauksia ja myös jonkinlaisen tyydytyksen tunteen. Siirtäessäni kaikki tekstinpätkät paperilta Scriveneriin tajusin kirjoittaneeni kaikki kohtaukset väärässä järjestyksessä, enkä rehellisesti sanoen edes tiennyt, onko niillä mitään tekemistä keskenään. Scrivener kuitenkin sallii jokaisen kohtauksen erottamisen omaksi tiedostoksi niin, että niiden järjestystä voi vapaasti muuttaa. Rakenne näyttää minusta vieläkin hataralta, mutta olen siinä pisteessä missä tiedän, etten pysty enää objektiivisesti sanomaan, mitä sille täytyy tehdä.

Loppua lähestyessä houkutus lähteä muuttelemaan alkua on myös kasvamassa, vaikka tiedän ettei siinä ole mitään järkeä ennen kuin ensimmäinen luonnos on ihan oikeasti valmis. Tyynnytän muokkaushimoni kirjoittelemalla komentoja itselleni muistiinpanoihini (tätä kirjoittaessa korjattavia kohtia on tasan viisikymmentä). Olen kuullut monien inhoavan editointia, mutta minun on myönnettävä odottavani sitä jo innolla, koska minulla on niin selkeä kuva mielessäni siitä, mitä haluan tekstin tekevän. Se ei vielä täytä oikeastaan yhtäkään sille asettamani kriteeriä, mutta ei se mitään. Luonnosten luontoon kuuluu keskeneräisyys.

Luulenpa muuten, että nuortenkirjaksi tästä tulee aivan liian pitkä.