Saako romaanissaan viitata todellisiin henkilöihin, brändeihin tai teoksiin?

Eräs anonyymi lukija kysyi tänään blogin kommenttiosiossa, saako tekijänoikeudella suojattuun materiaaliin tai kuuluisiin henkilöihin viitata omassa kirjassaan. Vastaus ei ole yksiselitteinen ja vaatii enemmän tilaa kuin mitä kommenttiosiossa voi vaikeuksitta käyttää, joten omistan aiheelle kokonaan oman blogiviestinsä. Alkuperäinen viesti löytyy täältä:

Oletko tietoinen siitä saako omassa kirjassa käyttää esimerkiksi bändien nimiä, elokuvien, tai kirjojen, TAI julkkisten/ kuuluisuuksien nimiä ilman kenenkään lupa (tarviiko siihen edes lupaa?) Vai liittyykö asiaan jotenkin tekijänoikeudet/lupien pyytäminen voidakseen käyttää bändin/kirjan/elokuvan/minkätahansamuunsamankaltaisen asian nimeä romaanissa? PS. Toivottavasti tajusit mitä yritin kysyä, JA upea blogi, kirjoitat mahtavasti!

Lyhyt ja yksinkertainen vastaus on: saa. Luen tällä hetkellä Jim Butcherin modernia fantasiasarjaa, joka vilisee popkulttuurilainauksia alkaen Star Wars-julisteista ja jatkuen hyvinkin pitkiin keskustelunpätkiin Taru Sormusten Herrasta henkilöhahmojen merkityksestä. Yleishyvä peukalosääntö on, että niin kauan kun tekstistä käy selkeästi ilmi mikä materiaali ei ole omaasi eikä tekstisi loukkaa tai halvenna ketään, sinulla ei ole mitään pelättävää.

Lakisääteisesti todellisuuden henkilöihin, brändeihin ja tekijänoikeudella suojattuihin materiaaleihin liittyy kuitenkin useitakin koukkuja ja poikkeuksia, minkä vuoksi kirjailijat tapaavat vältellä muurahaispesään kätensä työntämistä. Joskus voi olla aika vaikeaakin päättää, missä raja kulkee ja kuinka paljon julkisuuden hahmostakaan saa mediassa kertoa.

Julkisuuden henkilöt

Suomessa hyvänä esimerkkinä sekä hyväksytystä että sopimattomasta todellisuuden henkilön käyttämisestä löytyy pääministeri Matti Vanhasesta. Matti Vanhasen yksityiselämästä kertova kirja Pääministerin morsian katsottiin oikeuden päätöksestä loukkaavan Vanhasen yksityisyydensuojaa, ja Susan Ruusunen ja hänen kustantajansa tuomittiin sakkoihin henkisestä kärsimyksestä. Kirjailijan näkökulmasta on merkittävää, että myös kustantaja katsottiin osasyylliseksi. Meidän täytyy kirjoittajina voida luottaa siihen, että kustantaja ja/tai kustannustoimittaja tuntee alan riittävän hyvin voidakseen kertoa, milloin ylitämme rajan sopimattomuuden puolelle.

Suunnilleen samoihin aikoihin kuitenkin Jari Tervon teos Koljatti ei tätä rajaa ylittänyt, vaikka Helsingin Sanomien kirja-arvostelija Antti Majander kutsuukin kirjaa muun muassa koulukiusaamiseksi. Koljatissa poliitikot ovat läsnä niin omalla nimellään kuin fiktiivisen nimen takana. Kirjan päähenkilö on nimeltään pääministeri Pekka Lahnanen, jonka yhteys Matti Vanhaseen ei kuitenkaan jää keneltäkään huomaamatta. Tässä jälleen kirjailijalle tärkeä huomio, sillä pelkkä henkilön nimen pois jättäminen ei vielä tuo lakiteknistä suojaa, vaan merkityksellistä on se, onko henkilö tunnistettavissa kuvauksesta ja millä tavoin tätä kuvataan. Matti Vanhanen itse sanoi olevansa imarreltu Tervon teoksesta, mutta miten olisi käynyt, jos Vanhanen olisikin ollut samaa mieltä arvostelija Antti Majanderin kanssa? Kunnianloukkaukseen vaaditaan loukattu osapuoli, ja koska loukkaantuminen on hyvin subjektiivista, helpoimmalla pääsee aina kysymällä lupaa ja näyttämällä materiaalia etukäteen kyseessä oleville henkilöille.

Brändit eli tavaramerkit

Kunnianloukkauslainsäädännössä myös kirjan julkaisumaalla on oma merkityksensä. Englanninkielisessä maailmassa tavaramerkeistä tunnutaan olevan Suomea herkempiä, ja englanniksi kirjoittavan onkin syytä perehtyä paikalliseen lainsäädäntöön (englanninkielinen termi on nimeltään libel). Tavaramerkkejä koskee suurelta osin samat perussäännöt kuin henkilöitäkin, vaikkakaan Coca-Cola -pullolla ei luonnollisestikaan ole yksityisyydensuojaa. Sen sijaan tavaramerkit ovat suojassa kunnianloukkauksen toiselta puoliskolta, eli valheellisilta väittämiltä. Jos esimerkiksi väittäisin kirjassani Coca-Colan aiheuttavan syöpää, yrityksellä olisi varsin hyvät syyt nostaa kanne minua vastaan. Laki kieltää tavaramerkkien käytön esimerkiksi mainonnassa, mutta yksityistä kielenkäyttöä laki ei rajoita. Kirjailijan rooli on siinä mielessä kaksiteräinen miekka, että julkaistu teos ei enää ole yksityinen, mutta samalla on hyvin epätodennäköistä, että kirjailija saisi taloudellista hyötyä elinkeinolainsäädännön rajoittamalla tavalla tavaramerkin mainitsemisesta. Todennäköisempää onkin, kuten Kielikello-lehti toteaa, että tavaramerkin omistava yritys on ennemmin tyytyväinen kuin tyytymätön tavaramerkin mainitsemiseen. Itse olisin huolestuneempi siitä, mitä lukija on mieltä, jos romaanin teksti muistuttaa mainoskanavaa (mikä, satiirin nimissä, voikin olla varsin veikeä toteutus).

Tekijänoikeudella suojattu materiaali

Lopuksi päästään varsinaiseen tekijänoikeudella suojattuun materiaaliin, eli kirjoihin, elokuviin, musiikkiin ja sen kaltaisiin teoksiin. Suojan saavat myös tietoteokset, mutta varsinaiset faktat eivät ole tietosuojan piirissä. Mitä tahansa tekijänoikeudella suojattua materiaalia saa käyttää, jos siihen on saanut tekijän luvan. Ilman lupaa kuitenkin saa myös esittää lainauksia. Sanasta sanaan laki määrää, että "julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa". Herää tietenkin kysymys mikä on hyvä tapa ja kuinka lainauksen tarkoitus kuuluisi ymmärtää. Gramexin verkkosivuilla vaatimukseksi lisätään, että lähde kuuluu mainita sitaatin yhteydessä. Tämä on tietenkin hyvätapaista, mutten olisi kovin huolissani tästä luovassa kirjoittamisessa, sillä tekijänoikeuteen kuuluu muutenkin, että lukijan täytyy tietää milloin kirjoittaja lainaa toista tekijää. Referaatti on myös eri asia kuin sitaatti. Referaatissa kirjoittaja yksinkertaisesti kertoo, mitä tekijänoikeudella suojattu lähde sisältää. Referoiminen on täysin luvallista. Tästä syystä esimerkiksi Jim Butcher voi vapaasti antaa henkilöhahmojensa päättää, kuka Taru Sormusten Herrasta kukakin hänen kirjansa hahmot ovat, sillä hän ei missään vaiheessa väitä olevansa itse Taru Sormusten Herrasta -tarinan kirjoittaja.

Loppuhuomautus

Suomalainen lainsäädäntö on hyvin armelias mitä tulee tavaramerkkeihin ja tekijänoikeudella suojattuun materiaaliin viittaamiseen. Suomessa olisin huolissani yksinomaan kunnianloukkauksesta. Poliisin verkkosivuilla on selväsanaisesti määritetty, milloin kunnianloukkauksen raja ylittyy. Itse olen tietenkin sitä mieltä, että jos kirjoittajan täytyy edes kysyä itseltään onko hän toteuttamassa kunnianloukkausta, hän on jo kertomassa tarinaa aivan väärästä syystä. Todellisilla henkilöillä ja ilmiöillä on kuitenkin oma roolinsa fiktiossa, sillä tutut nimet ja maininnat paitsi juurruttavat tarinaa todellisuuteen, myös juurruttavat sitä tiettyyn aikaan ja paikkaan.

Vaikka lain rikkominen pelottaisikin, neuvon kirjoittamaan romaanin käsikirjoituksen ensimmäisen luonnoksen puhtaasti "hällä väliä" -asenteella. Tarve viitata todellisuuteen juontaa siitä, että vaistoamme tarinan hyötyvän siitä. Monet tarinat jopa kärsisivät, jos jokainen maininta tavaramerkkiin tai julkisuuden henkilöön korvattaisiin kiertoilmaisulla. Tärkeintä on ymmärretyksi tuleminen ja siksi tärkeämpi syy referenssin pois jättämiseen on se, että lukijan täytyy ymmärtää tekstiä myös kymmenen tai jopa viisikymmentä vuotta romaanin julkaisemisen jälkeen.

Ehkä tämä onkin syy sille, miksi esimerkiksi Jari Tervo päätti nimetä pääministerinsä Pekaksi eikä Matiksi vaikka jättikin presidentti Putinin, sillä tulevaisuudessa Venäjän pelottaa yksinvaltias Putin kyllä muistetaan, mutta Matti Vanhasessa meitä ei kiinnosta hänen nimensä, vaan hänen persoonallisuudestaan kumpuava arkkityyppi, jonka mielenkiintoisuus ei vähene siitä, muistaako lukija pääministeri Vanhasen hallituskautta vai ei.