Kirjoittamispäiväkirja, osa 9

Päällimmäinen tunteeni viimeisen parin päivän aikana on ollut yksinkertaisesti: "Wow!" Perinteeseeni kuuluu aloittaa jokakesäinen kirjoituskauteni spurtilla juhannuksen yli, jolloin voin sulkeutua pariksi päiväksi sukulaisten mökille kauas arjen häiriöistä ja vain keskittyä kirjoittamiseen. Paikka on hyvin idyllinen rypäs mökkejä järven rannalla, kera savusaunan, erinomaisen ruoan ja ennen kaikkea valtavan ystävällisen isäntäväen seurassa. Tunnen aina oloni hyvin turvalliseksi ja tervetulleeksi siellä, mikä varmasti auttaa minua pääsemään turhan itsekriitikin yli kun kirjoitan.

Kuten edellisessä viestissä mainitsin, olen viime aikoina alkanut kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota jäsenneltyyn suunnitelmaan (eng. outline) jo ennen kirjoittamista. Minun on pakko myöntää että synopsikseni hajosi yllättäen täysin käsiin kirjan keskivaiheilla, kun huolellisesta läpikäynnistä huolimatta löysin yhtäkkiä sivutolkulla tekstiä, joka ei vienyt juonta eteenpäin mitenkään. Jollen olisi huomannut asiaa jo ennen kun kirjoitin sivut, olisin luultavasti heittänyt monta viikkoa hukkaan yrittäen korjata jotakin sellaista, joka ei yksinkertaisesti ollut korjattavissa. Tarina ylipäänsä lähti kesken kaiken elämään hyvin, hyvin mielenkiintoiseen suuntaan ja annoinkin sen, koska huomasin henkilöhahmojeni tietävän minua paremmin, mitä olivat tekemässä.

Keskiviikosta sunnuntaihin, matkat mukaan lukien, juhannuksen sanasaldoksi tuli 26 000! Vertailun vuoksi laskin, että tuotan tavanomaisesti saman sanamäärän yhdessä vuodessa, yleensä pääosin kesäkuukausina ja sitten lyhyinä pyrähdyksinä pitkin muuta vuotta. Koko aikaisempi luonnokseni oli noin 40 000 sanaa, joista käytin noin 7 000 sellaisenaa tässä uudessa versiossa ja mukailin lopusta lähinnä ympäristön ja arjen rutiinit. En ole ikinä, ikinä kirjoittanut mitään niin vaivattomasti ja niin nopeasti, enkä tiedä tulenko vähään aikaan kokemaan samanlaista.

Erottava tekijä on aivan selkeästi työrutiinit. Olen käyttänyt Scriveneriä kirjoittamiseen jo jonkin aikaa, mutta minulla on kestänyt oma aikani tottua sen (mielestäni aika kankeaan) ulkoasuun. Scrivener sallii tekstin järjestelemisen kansioiksi ja erillisiksi tiedostoiksi, joiden järjestystä voi muuttaa haluamansa mukaan, ja jouduinkin heittämään kaksi suurta tapahtumaa vastakkaiseen järjestykseen. Suurin etu Scrivenerissä on kuitenkin sen kyky pitää samalla ruudulla auki useita tekstitiedostoja. Suurin kompastuskiveni on pitää mielessäni, mitä kuuluu tapahtua ja mitä yksityiskohtia minun täytyy muistaa. Kun aloin pitää synopsista jatkuvasti nenäni edessä kun kirjoitin, minulta katosi massiivinen määrä ylimääräistä painolastia josta en edes ollut täysin tietoinen. Tässä kuvakaappaus työympäristöstä, joka osoitti olevansa varsinainen voittaja (teksti on aivan kirjan alusta eikä todellakaan ole valmis):

Ihmeiden aika on nyt kuitenkin ohi. Olen taas takaisin kotona ja minusta tuntuu että koko maailma kissoja myöten yrittää estää minua keskittymästä. Rutiinien vaihtaminen käy voimille, mutta kirjailijayhteisöistä on ollut paljon apua. Parin sanasodan jälkeen olin päässyt edes tuhannen sanan päähän alkupisteestä ja tulin aivan huomaamattani "luvun" loppuun. Jäljellä on enää kolme lukua ja näen jo valoa tunnelin päässä. Onko tämä lopultakin se versio, jonka kirjoitan loppuun? (Niitä versioita onkin tässä vaiheessa aivan riittävästi, joista edellinen kokonainen teos jouti editoinnin alkuun suoraan romukoppaan.)

Olen viime päivinä kokenut aivan uusia variaatioita kirjoituspaniikista. Yhtäkkiä en kirjoitakaan liian vähän, vaan liian paljon. Dialogia on liikaa, kuvausta on liian vähän, hahmot vain tuijottavat toisiaan, kaikki on liian synkkää. Itsekritiikillä ei ole loppua, eikä teksti ole vielä edes valmis. Osa minusta haluaa toppuutella ja panikoi sanamäärän suuruutta, toinen panikoi ettei teksti ole riittävän pitkä. Kolmas haluaa lisää kuvailua, neljäs epäilee, josko teksti elää beta-lukijoiden yli. Ja viides, tuo häpeällisen megalomaaninen olento, on jo kirjoittamassa itseylistystä pursuavaa kirjettä kustannustoimittajalle ja laatimassa kokonaisia eeppoksia siitä, kuinka syvällisen filosofinen ja ihmisen syvintä luontoa kuvaava tämä... ollaan nyt rehellisiä, keskenkasvuinen hirviöni on. Vielä on liian aikaista sanoa tuleeko käsikirjoituksesta sitä mestariteosta vai istuuko se vielä ensi kesänä hioutumassa pala palalta ns. "oikeaksi kirjaksi". Tai ehkä olenkin heittänyt aikani hukkaan eikä minusta koskaan tulekaan kirjailijaa. (Megalomaanikko, kuuntele edes pieni hetki järjen ääntä.)

Joka tapauksessa, tässä kohdin minun on syytä juhlia ja pitää toivoni visusti turvassa verenhimoisen sisäisen editorini tieltä. Olen niin lähellä maaliviivaa. Mikä mahdollisesti voisikaan mennä vikaan?