Kirjoittamispäiväkirja, osa 8

Kohtausten luonnostelusta päädyin pikavauhtia kirjoittamaan synopsista. Olen kirjoittanut lukuisia synopsiksia aiemmin, mutten koskaan ele eleeltä koko käsikirjoituksen alusta sen loppuun. Pyrin ottamaan mukaan jokaisen tiedonjyvän ja päätöksen, jotka vaikuttavat kirjan juoneen. Väliin jää tyhjiä ajanjaksoja enkä ole jäänyt miettimään ympäristöä enempää, kuin miten sillä on merkitystä tarinaan.

Yllättäen olen nauttinut kovasti tämän synopsiksen tekemisestä, kenties siksi että se on niin tekninen. Luetutin osan siitä miehelläni, joka itse asiassa vaikutti harmistuvan, kun aloin innoissani paljastaa, miten olen saanut sen tai tämän teknisen toteutuksen toimimaan. Hän ei lukijana kiinnittänyt niihin huomiota edes synopsiksessa, mikä saattaa itse asiassa olla hyvä mitta sille, onko synopsis (ja sen myötä tarina) sujuva vai ei. Mieheni on lukenut aikaisemmat kirjoitukseni ja on totta kai aina yhtä kannustava palautteessaan, joten en ensin halunut uskoa häntä kun hän sanoi henkilöhahmojeni olevan paljon paremmin omia persooniaan. Syy tähän on osin siinä, että olen tehnyt niiden eteen paljon enemmän taustatyötä. Toinen syy on siinä, että synopsis pakottaa minut ajattelemaan, mitä he tekevät ympäristössä, ei mitä kuuluisi tapahtua. Tässä on yllättävän suuri ero.

Tässä pala synopsista. Työstän yhä tätä osaa, mutta halusin käydä läpi sen, miksi kovasti nautin nykyisestä luonnostelutyylistäni. On parempi että tekstissä on teknisiä virheitä niin että pääsen puhumaan niistä.

Omanya astuu sisään puotiin. Hän on roteva ja lyhyt nainen, jolla on vahva läsnäolo. Nene ryntää halaamaan häntä ja hämmästyy sitten hänen lukuisia pronssikorujaan ja lyhyttä hienoa villaviittaa, jota pitää pitkän pellavatunikan päällä. Nene kehuu Omanyan vaatteita vuolaasti, saaden Nerandan loistamaan tyytyväisyydestä.

Omanya vie tytöt yläkertaan ja kolmikko alkaa innokkaasti vaihtaa kuulumisia. Omanya on pahoillaan siitä, mitä Aiyalle tapahtui. Hän kritisoi Xinyaa siitä mitä hän on tehnyt. Omanyan perhe voi hyvin, vaikkakin hänen miniänsä on pysyvästi sairastunut näivetystautiin. Tytöt vaihtavat vaatteita. Omanya lupaa viedä heidät peseytymään illalla joenrantaan.

Nedanda tuo alakerrasta viiniä ja muhennosta. Nene on liikahtamassa auttamaan naista, mutta Omanya käskee hänet istumaan. Nenelle tekee pahaa katsoa, kun joku muu tekee työt hänen puolestaan. Hän tuijottaa koristeellista puupanelointia välttääkseen katsomasta Nerandaa.

 Pyrin pitämään kokonaisuudet erillä toisistaan. Käytännössä tekstissä esiintyy kappaleiden välillä on jonkinlainen siirtymä: paikka, aika tai näkökulma muuttuu. Usein huomaan jatkavani samaa kappaletta eri tapahtumalla tai yksityiskohdalla ja joudun väkisin pakottamaan itseni erottelemaan ne omiksi kappaleikseen. Hyvin usein esittelen yksityiskohtia väärässä järjestyksessä, koska ajattelen ne virheellisesti samaksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi keskimmäinen kappale saattaisi hyvin olla jaettu kolmeen eri kappaleeseen sisältönsä mukaan, mutta ainoa juonellisesti merkittävä kohta kappaleessa on maininta näivetystaudista. Palaan siihen aivan kohta.

Omanya siis astuu sisään puotiin. Olen määrittänyt paikan, mutten aikaa sille, milloin Omanya saapuu. Ajalla ei oikeastaan ole merkitystä vaan sillä, minkälainen ensivaikutelma hänestä syntyy. Olen kirjoittanut että hän on roteva ja lyhyt nainen, jolla on vahva läsnäolo. Miksi hänellä on vahva läsnäolo? Miten se näkyy? Tässä on ensimmäinen kohta, josta minun täytyy olla tietoinen joko korjatessani synopsista tai kirjoittaessani tekstiä auki. Tällä hetkellä lause käy lähinnä muistutuksesta, että Omanyan persoonallisuus täytyy kuvailla lukijalle.

Nene ryntää halaamaan Omanyaa. Tämä antaa erilaisen kuvan naisten välisestä suhteesta kuin se, että he yksinkertaisesti tervehtivät toisiaan.  En tavanomaisesti kuvaile, mitä henkilöillä on päällä, mutta tässä haluan tehdä poikkeuksen koska se kertoo jotakin myös ompelijatar Nerandan ja Omanyan välisestä suhteesta. Omanya käyttää Nerandan tekemiä vaatteita ja ne on tehty hienommasta kankaasta, kuin mitä Nene on tottunut näkemään. Nenen kehut eivät merkittävästi vaikuta Omanyaan (häntä ei ole mainittu), mutta ne tuovat esiin Nerandan luonteesta hänen ammattiylpeytensä. Tässäkin käytän itse asiassa huonoa sanaa kuvaamaan Nerandan reaktiota, "loistamaan". Loistaminen on abstraktio, se ei todellisuudessa kerro mitään siitä, miltä Neranda näyttää. Punastuuko hän? Hyppiikö hän ilosta? Minun on myönnettävä etten vielä itsekään aivan tiedä ja joudun palaamaan asiaan kun tunnen Nerandan persoonaa paremmin.

Seuraava kappale alkaa taas riittämättömällä abstraktiolla. Tällä kertaa syynä on tosin se, ettei minua tarinan kannalta kiinnosta juurikaan, mistä he puhuvat ja missä järjestyksessä. Katan samalla hyvin pitkän aikajakson, jonka sisällä puhuvat päät (tätä henkilöt käytännössä ovat tässä kohdassa) saattavat liikkua pitkin asuntoa. Jätän itselleni tarkoituksella taiteellisen vapauden päättää vasta kirjoittaessa, mitä henkilöt tekevät puhuessaan. Keskustelussa täytyy käydä ilmi seuraavat asiat: Omanyan suhtautuminen aikaisempiin tapahtumiin, eli Aiyaan ja Xinyaan. Tässä kohdassa ei ole tarkoitus olla juurikaan ekspositiota, joten en myöskään määrittele, mitä Xinya on tehnyt tai miksi Aiyan tilannetta täytyy pahoitella. Omanya yksinkertaisesti tuo uutta tulkintaa tiedolle, joka lukijalla jo on. Kappaleen lopussa on myös pakolliset täytetapahtumat, jotka täytyy muistaa mainita tai lukija jää kyselemään niiden perään: vaatteiden vaihtaminen ja peseytyminen. Saatan jopa halutessani jättää ne pois lopullisesta tekstistä, mutta maininta peseytymisestä toimittaa myös hyvin hienovaraisesti eksposition virkaa. Mainitsemalla joen peseytymispaikkana Omanya kertoo, ettei paikallisissa taloissa ole virtaavaa vettä, vaikkei talojen arkitehtuurista puhuta sanaakaan.

Hienovarainen ympäristön kuvailu jatkuu seuraavassa kappaleessa, jossa Neranda tuo ruokaa alakerrasta. Se vahvistaa käsitystä siitä, mitä Omanyan asunnossa on ja ei ole: siellä ei ole virtaavaa vettä eikä omaa keittiötä. Nene on liikahtamassa auttamaan naista, mutta Omanya käskee hänet istumaan. Tässä on eräänlainen konflikti, jota käsittelen myös myöhemmin lainauksen ulkopuolella. Nenen teko kertoo jotakin siitä, minkälainen henkilö hän on ja missä ympäristössä hän on kasvanut. Hänen tekee pahaa katsoa, kun joku muu tekee työn hänen puolestaan. Miten hän näyttää sen? Tuijottamalla seinää. Käytän taas Nenen reaktioita kertoakseni jotakin myös siitä, miten Omanya asuu. Kallis puupaneeli puhuu hyvin paljon omistajastaan. Se korostaa Omanyan persoonaa ja antaa myös ympäristölle oman persoonallisuutensa. Minulle puupaneelin siellä olo on hyvin tärkeä osa asuntoa, mutten halua varastaa lukijaa tarinalta vain kuvaillakseni näitä asioita. Nene, joka myös on asunnossa ensi kertaa, tekee sen puolestani ja myös lisää siellä olollaan omat tulkintansa siihen, mitä puupaneeli merkitsee.

Synopsiksessa on myös otettu huomioon tekninen temppu. Kappaleissa Omanya esiintyy hyvin autoritäärisenä hahmona, joka pukeutuu kalliisti, asuu kalliisti ja pitää alakerrassaan asuvaa Nerandaa palvelijattarenaan. Se tekee hänestä hahmon, jota on helppo pitää itsekeskeisenä tai pöyhkeilevänä -- jollei ole nähnyt ensimmäisen kappaleen tapahtumia. Omanyan eduksi esitellään heti ominaisuuksia, jotka saavat lukijan arvostamaan häntä. Hänellä on läheisiä, jotka rakastavat häntä (Nene) ja hän arvostaa vuokralaisensa Nerandan ammattitaitoa niin paljon, että kulkee hänen valmistamissaan vaatteissa. Snyderiä lainatakseni käytän tekniikkaa jossa henkilöhahmo herättää lukijan sympatian pelastamalla (metaforisen) kissan. Mikä tahansa hyvä teko, tai jopa hyvä huumorintaju, pehmentää ja pohjustaa niitä ominaisuuksia, joita henkilöön liittyy sen jälkeen. Lukijan tulkinta henkilöstä muuttuu riippuen siitä, onko tuo pieni teko siellä vai ei.

---

Olen tehnyt myös toisen huomion, joka ei liity tekniseen toteutukseen vaan luovaan prosessiin itseensä. Käytin useita päiviä synopsiksen alkupään kirjoittamiseen, minkä jälkeen vauhtini nopeutui. Osa tästä selittyy sillä että aloin tottua käyttämääni notaatioon, mutta toinen syy on se, että minulla alkoi yksinkertaisesti olla liian kiire päästä loppuun. Tiesin pääpiirteissään mitä tapahtuu, eikö se riitä? Se ei riitä, koska samalla kuvauksen tarkkuus alkoi kärsiä ja väliin alkoi myös jäädä entistä suurempia aukkoja, joissa "jotakin tapahtuu" ja "tähän tulee maisemakuvausta". Maisemakuvaus kunniaan, mutta sillä täytyy olla jokin funktio tarinan kannalta ja samoin kuin puupaneelissa, jonkun täytyy olla siellä kokemassa maiseman ja liittämässä irrallinen kuvaus osaksi maailmaa.

Joku ehkä ehdottaa ratkaisuksi yksityiskohtien keksimistä näihin tyhjiin kohtiin, mutta ensimmäinen mieleen tuleva idea on harvoin se paras. Synopsiksen alku on hyvä, koska käytin siihen enemmän aikaa ja sen loppupää huono, koska tein sen nopeasti. Minun täytyy tarkoituksellisesti pysähtyä ja hidastaa kulkuani niin, että ehdin "nähdä" tapahtumat reaaliajassa. Tilannetta voi kuvata rauhalliseen kävelyyn ja juoksuun. Kävellessä kiinnitämme enemmän huomiota ympäristöön ja löydämme myös uusia merkityksiä, joiden emme tienneet olevan siellä juostessamme ohi.

Joten tässä olen, kävelemässä. Kirjoittamassa pitkää blogiviestiä jotta estäisin itseäni juoksemasta. Olen koko päivän pitänyt itseni väkisin irti muistiinpanoistani ja yritän tehdä saman vielä huomenna ja kenties ylihuomennakin.Todellisuudessa haluaisin vain istua alas ja alkaa kirjoittaa vaikka tiedän, että siitä syntyy huonompaa jälkeä.