Kuulin tämän puheen alun perin monta vuotta sitten, jolloin se sai kyyneleet kohoaan silmiini. Nyt palatessani uudestaan sen luokse, sillä on yhä sama vaikutus minuun. Luominen on minulle usein erittäin tuskallinen prosessi, joka pahimmillaan syöksee minut toivottomuuden kautta jopa masennukseen. Matka tähän pisteeseen on jollakin tasolla ollut molemmanpuolista kamppailua minun ja romaanini välillä. Tarina, jota yritän kertoa, satuttaa minua melkein yhtä paljon kuin henkilöitä, joista siinä kerron.
En enää muista milloin, mutta kirjoitin aikoinani romaaniluonnokseni alkuun viestin tarinan päähenkilölle, jota olen kantanut mukanani mieleni perukoilla viimeiset kymmenen vuotta:
Rakastan sinua kaikista koukeroista huolimatta, johon minun täytyy sinut vetää. Rakastan säälittäviä hetkiäsi, hulluuttasi ja kaikkea mitä se edustaa. Mutta ole kiltti, älä tee tästä liian vaikeaa, älä taistele vastaan. Tarvitsen tämän tarinan – ja sinä ansaitset sen. Tule ulos.
Minä haluan kertoa tämän tarinan. Kaikki muu, jota väitän, on pelko joka puhuu.
Sinä olet kaunis.
Jossakin matkan varrella olen myös saanut häneltä vastauksen.
Anna itsellesi aikaa. Anna sen kasvaa, älä kiirehdi sitä. Se on ulottuvillasi, aivan sormiesi päällä. Anna itsesi muistaa.
Tiedosto, josta tämän löysin, on päivätty syyskuulle 2010. Sain tänä kesänä täysin varoittamatta valmiiksi koko sen tarinakaaren, jonka kanssa olin kamppaillut niin pitkän aikaa. Vastaus moneen ongelmaani on ollut katsoa takaisin alkuperäisiin teksteihini ja muistuttaa itseäni siitä, mikä kohtauksessa on ollut minulle merkittävää. En voi väittää oppineeni irrottamaan itseäni luovasta prosessistani, mutta olen viimeisen kesän aikana alkanut hyväksyä sen, että kun teen vaadittavan työn, palaset loksahtavat ennen pitkään omille paikoilleen. Varsinainen kirjoittaminen on helppoa, kun epäuskon ja pelkojen alta on louhinut esiin sen, mistä todellisuudessa täytyy kertoa.
Hei, kiva että linkkasit tuon Tedtalkin, en ollut kuullut sitä ennen ja hyvä oli :).
VastaaPoista