Kirjoittamispäiväkirja, osa 7

Olen pulassa. Avasin tekstinkäsittelyohjelmani ja tekstini on aivan kamalaa. Yritän sanoa itselleni, että se saa olla, mutta silti olen huolissani siitä osaanko korjata sitä myöhemmin. Ajattelen kustannustoimittajaa ja tiedän, ettei minun pitäisi. Haluan, että tekstini on hyvä. Tällä hetkellä tuntuu, että minulle on samantekevää, näkeekö sitä koskaan kukaan muu, kuin hän. Mutta haluan, että hän pitää siitä.

On aivan samantekevää, etten saanut kustannussopimusta. En edes haluaisi sitä juuri nyt, koska en osaa käsitellä painetta edes ajatuksesta, että joku ammattilainen piti tarinani ideasta. Se innostaa samalla kun se pelottaa. Haluan jatkaa kirjoittamista, mutta sitä varten minun on saatava etäisyyttä ajatukseen, että lähetän sen joskus jollekulle. Asiaa ei yhtään helpota se, että olen tällä hetkellä työstämässä tarinan keskikohtaa, jonka täytyy toimia sekä alun että lopun kanssa. Eivätkä kummatkaan niistä ole tällä hetkellä hyvät. Tiedän, mitä niiden kuuluisi olla, mutta ne eivät ole vielä sitä.

Epävarmuudestani kertoo paljon se, että jo ennen kirjamessuja olin käynyt lainaamassa kasan luovan kirjoittamisen oppaita siinä toivossa, että jokin niistä osaisi kertoa minulle sen, minkä tarvitsen. Tietenkään ne eivät tee sitä. Pääsen eteenpäin yksinomaan kirjoittamalla ja kaikki muu, mitä teen, on vain yritystä paeta siltä tosiasialta.

Hyvä on, mitä jos tekstini on kamalaa? Tiedän pystyväni parempaan. Tiedän sen olevan huonoa. Se, mitä nyt tarvitsen, on tarinan runko. Käsikirjoitusta on pakko työstää isosta pienempään, se pitää paikkansa myös luonnosteluvaiheessa.

Ei kai tässä sitten muuta kuin sanaa toisensa perään...