Miksi kirjoittaminen toimii lääkkeenä kirjoitusblokkiin

Jokainen vähänkään kauemmin kirjoittanut on varmasti kuullut sen: kun olet kirjoitusblokissa, kirjoita. Neuvo tuntuu järjettömältä ja saattaa jopa suututtaa. Mielelläänhän sitä kirjoittaisi, mutta kun juuri nyt ei pysty. Kirjoittamaan komentaminen on yhtä hyödyllistä kuin vaikka ehdotus lähteä lentoon. Toisilla kirjoittaminen loppuu kuin seinään, toisilla sanat tulevat vaivalloisesti ulos, mutta niissä ei ole mitään järkeä ja houkuttaa poistaa kaikki välttyäkseen niiden katsomisen häpeältä. Lähisukua blokille on tyhjän paperin kammo, joka on lähisukua kirjoitusblokille sillä erotuksella, että paperilla (tai ruudulla) ei ole edes mitään, johon alkajaisiksi tarttua. Paperi täytyisi silti täyttää ja kello tikittää.

Silti jostakin syystä kaikki kirjailijat sanovat samaa: paras lääke kirjoitusblokkiin on kirjoittaa. Ennen kuin aloin hahmottaa mistä tämä johtuu lankesin jopa ajattelemaan, että minun ja oikean kirjailijan välinen ero on yksinomaan itsekurin puutteessa. Väitteessä lienee totuuden siemen, mutta todellisuus on sitä monimutkaisempi.

Kirjoitusblokki ei synny tyhjästä, vaikka se välillä tuntuukin iskevän salamana kirkkaalta taivaalta juuri silloin, kun tekisi niin kovasti mieli luoda jotakin, eikä se sitten onnistukaan. Omasta kokemuksesta kuitenkin tiedän, että kirjoitusblokki on pelkotila, joka usein lähtee liikkeelle pelosta, ettei olekaan tarpeeksi hyvä. Blokki myös helposti ruokkii itseään, koska vaikka yrittääkin jatkaa kirjoittamista, ulos tuleva teksti tuntuu kamalalta ja niinpä sitä syöksyy vielä syvemmälle epätoivon kuiluun. Synkimpinä hetkinäni olen jo vakuuttunut siitä, että olen heittänyt koko elämäni hukkaan ja että minun on alettava tekemään uutta urasuunnitelmaa, kun näen lopulta valoa tunneliin perällä ja löydän tieni ulos.

Minulle on muodostunut eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi Raamatuksi Anne Lamottin kirjoitelma huonoista ensiluonnoksista (Shitty First Drafs). Siinä Lamott vakuuttaa, että kaikkien hyvien kirjailijoiden salaisuus on aivan kamalissa, häpeällisissä, hirvittävissä luonnoksissa, joissa ei välttämättä ole päätä eikä häntää. Hän kertoo kirjailijasta, joka joka aamu istuu työpöytänsä ääreen ja sanoo itselleen: "älä ajattele, etteikö sinulla olisi vaihtoehtoa, koska sinulla on sellainen -- voit joko kirjoittaa, tai voit tappaa itsesi". Tämä kuvaa usein omiakin tuntojani siitä, mitkä vaihtoehtoni todella ovat. Teksti muistuttaa minua siitä, että melkein jokainen menestynyt kirjailija maailmassa käy läpi sen saman tuskan ja epätoivon, jota minä tunnen hukatessani otteen työhöni. En käytä sanaa inspiraatiota, koska joku viisas mies on siitäkin sanonut, että kirjailijalla ei ole varaa sellaiseen luksukseen, kuin inspiraatioon.

On siis pakko kirjoittaa. Kirjoittamisen tarkoitus ei ole aina välttämättä luoda jotakin painoon menevää, vaan vapauttaa meidät ajattelemaan juuri vastakkaista. Mitä vähemmän ajattelemme kirjoittamista prosessina, sitä helpommaksi se muuttuu. Eräs kirjailija neuvoi hoitamaan luovuuttaan kirjoittamalla puoli tuntia aamulla. Paperille on määrä vuodattaa kaikki tunteet ja ajatukset sellaisenaan antamatta niin kutsutun "sisäisen editorin" (kriittisen minämme) rajoittaa meitä. Lamott puhuu samasta asiasta kutsuessaan ensimmäistä luonnosta lapsen luonnokseksi. Meidän täytyy antaa lapsenomaisen osan itseämme sanoa sanottavansa, oli se sitten kuinka eriskummallista tai epäsovinnaista hyvänsä. Muokata ehtii myöhemmin. Kun tähän asenteeseen oppii, kirjoittamisesta poistuu paljon siitä stressistä, joka tarinan muodostamiseen muutoin liittyy.

Minulle itselleni edes tämä ei aina riitä. Tunnen kirjoittavani liian hitaasti ja jääväni väkisinkin miettimään, olisiko tämä sittenkin parempi kuin tuo ja ylitinkö rajani antaessani henkilöhahmon sanoa niin tai noin. Saatan jopa hetken aikaa vaipua uudestaan epätoivoon, koska tulen yhä tietoisemmaksi siitä, että höpisen avuttomasti tekstin muodossa sellaista, jota en ikinä voi tulla käyttämään. Tarvitsen onnistumisen tunteen päästäkseni irti kirjoittamisen pelosta, mutta onnistua ei taaskaan voi kuin kirjoittamalla.

Eräs Internetin asukas, joka kutsuu itseään nimellä Dr. Wicked, ajattelee kirjoitusblokista samansuuntaisesti. Hän sanoo uskovansa, että monesti kirjoittamisemme kangertelee, koska meillä ei ole selkeää käsitystä siitä, miksi kirjoitamme. Havaittuaan itse kirjoittavansa paremmin kovan paineen ja tiukan aikataulun alla hän kehitti ohjelman, joka luo kirjailijalle ympäristön, jossa kirjoittamattomuudesta seuraakin jonkin suuruinen rangaistus. Ohjelman nimi on osuvasti Write or Die, ja sitä voi käyttää esimerkiksi netin yli tältä verkkosivulta.

Write or Diesta opin, että riittävän paineen alla pystyn kirjoittamaan jopa yli viisisataa sanaa vartissa. Ohjelma pakottaa jatkamaan näppäimistön naputtamista, koska kamikaze-asetuksilla teksti alkaa vähän ajan päästä poistamaan itseään. Ensimmäistä kertaa ohjelmaa kokeillessani tunsin olevani hermoromahduksen partaalla kymmenen minuutin kohdalla, kun aikaa oli mennyt vasta kaksi kolmasosaa. Ahdistukseni suuntautui siinä määrin ajastimeen ja pahaan tekstilläni syöpöttelevään ohjelmaan, että sain kun sainkin kokonaisen luonnoksen valmiiksi. Seuraava luonnokseni oli jo paljon edellistä parempi. Kirjoittamisesta syntyneen kauhun jälkeen olin niin helpottunut, etten edes välittänyt muutamasta kompastelevasta virkkeestä.

Miksi siis kirjoittaminen on ainoa ja varmin lääke kirjoitusblokkiin? Koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Kirjoittamalla - siis antamalla itsensä kirjoittaa - vapautuu estoista, joita ei aina ehkä huomaa olevankaan läsnä itsessään. Paras onnistumisen kokemus syntyy, kun asettaa itselleen haasteen ja onnistuu vaikeuksistaan huolimatta saavuttamaan sen. Silloin on myös muistettava palkita itsensä, eikä jatkaa eteenpäin paahtamista. Joskus myös lyhyt tauko tai puolen tunnin kävely on juuri se, mikä auttaa jaksamaan eteenpäin.


Anne Lamottin kirjoituksen huonoista luonnoksista löydät esimerkiksi täältä: Anne Lamott: Shitty First Drafts (pdf)