Mikään ei ole varmaa, paitsi... (Kirjamessuarvonta!)

Pahoittelen pitkää radiohiljaisuutta! Elämäni on — kuten varmasti monella muullakin — ollut tänä vuonna kaaosta, eikä minulla ole yksinkertaisesti ollut kaistaa millekään muulle kuin kaikkein elintärkeimmälle.

Suoraan sanottuna olen tasapainotellut burnoutin partaalla sitten kesän, enkä valitettavasti näe tähän muutosta tämän vuoden puolella. Blogi jatkaa kyllä vielä toimintaansa; minulla on paljon, mistä minun pitäisi kirjoittaa, mutta sen aika ei ole nyt.

Sanotaan, ettei mikään elämässä ole varmaa paitsi kuolema ja verot, mutta näiden joukkoon on myös luettava jokavuotiset kirjamessut. Niin moni kirjallisuustapahtuma on peruttu, mutta nämä ovat onneksi siirtyneet verkkoon, mikä on ylityöllistetylle itselleni varsinainen pelastus. Kirja-alaa seuraavalle messupaneelit ovat aina kultaa, ja tänä vuonna keskustelu on kahta kiinnostavampi vallitsevan poikkeustilan vuoksi.

Jos Helsingin kirjamessut kiinnostavat mutta sinulla on liput yhä hankkimatta, minulla on jaossa viisi lippua tänä vuonna. Arvonta on auki 21.10. kello 23:59 asti (pahoittelen lyhyttä aikaikkunaa, tänään on ensimmäinen päivä kun olen ehtinyt istua koneelle kirjoittamaan).

Jos lomake ei näy, voit avata sen myös tästä.

Käytän samalla tilaisuutta hyväkseni saadakseni teiltä piirun verran vertaistukea. Liekö kyseessä stressi, terveydelliset tekijät tai poikkeustila (tai yhdistelmä näitä kaikkia), olen kesästä asti kamppaillut kaiken luovuuden kanssa. Olen luvannut itselleni käsitellä asiaa syvemmin vielä omassa postauksessaan, heti kun itsekään tiedän, mitä asiasta oikein ajatella. Sillä välin olisi ihanaa kuulla, mistä luovuus muilla oikeastaan kumpuaa.

Enkä tarkoita nyt pelkästään kirjoittamista, vaan luovaa ajattelua ylipäätään. Mistä teille syntyy halu luoda?

Toivon, että vuosi on teillä mennyt paremmin kuin minulla. Kyllä tästäkin vielä selvitään — päivä kerrallaan!

Onko huono kieli este kirjoittamiselle?

Sain vähän aikaa sitten viestin, jossa blogin lukija kysyi minulta, satunko tietämään Suomessa asuvien virolaisten kirjoituspiirejä:

Itse kun olen virolainen ja lähes koko elämäni viettänyt kirjojen ja kirjoittamisen parissa, kaipaisin ideointi- ja kynäseuraa, mutta pelkään mennä suomalaisten ryhmiin. Vaikka mun yleinen kielitaso on ihan hyvä, pelkään silti, että en pärjäisi luovan kirjoittamisen parissa suomen kielellä.

Onko sulla ihan yleisesti ottaen mitään mielipidettä tai näkökulmaa sellaiseen tilanteeseen, missä ulkomaalainen mietti ja pohtii samanlaisia ongelmia? Että uskaltaako kirjoittaa, jos kyseessä ei ole äidinkieli? Vai pitäisikö etsiä "omanlaisten" seuraa? Miten äidinkieli vaikuttaa kirjoittamiseen, jos arjessa kuitenkin pärjää ihan hyvin toisella kielellä?

En tiennyt, mutta lupasin ottaa asiasta selvää. Sain vinkin mm. Helsingin Oodissa järjestettävästä englanninkielisestä ryhmästä, mutten tietoa juuri virolaisten kirjoittajien piiristä. Ehkä näitä on, ja jos niin, olkaa minuun yhteydessä! Onneksi verkon ihmeisiin myös kuuluu, että samanhenkiset voivat pitää yhteyttä pitkienkin etäisyyksien päästä.

Minusta on kuitenkin kauheaa, jos rajaamme tällä tavoin itsemme ja toisemme ulos kielen perusteella. On totta, että omalla äidinkielellään kirjoittaminen on monille helpompaa, koska itseilmaisu on sillä luontevampaa. Kirjailija Saara Henrikssonilla on blogissaan tästä hyvää pohdintaa. Kun kuitenkin puhutaan ideointi- ja kynäseurasta, tärkeintä tekstissä ei ole kieliopin oikeellisuus vaan tarina tai jokin ydinajatus. Kielen säännöt oppii kyllä vähitellen, kun lukee ja kirjoittaa paljon. Eikä kukaan muukaan kirjoita täydellisesti edes äidinkieltään.

Kutsuin tätä kirjoitusta varten kahta esikoiskirjailijaa, Eeva Klingbergiä ja Petra Rautiaista, jakamaan omat kokemuksensa kielen haasteista, sillä heillä on parempi näkökulma näihin kuin minulla. Eevan äidinkieli on arabia, mutta hän kirjoittaa suomeksi, kun Petralla taas lukihäiriö vaikuttaa äidinkielelläkin kirjoittamiseen. He tunnistivat arkuuden, joka omaan kielenkäyttöön liittyy, ja siltikään kummallakaan heistä kieli ei ole ollut este kirjailijuudelle:

Eeva Klingberg (Syvän maan juuret, Gummerus):

Omasta taustasta sen verran, että olen suomalais-irakilaisesta perheestä ja vietin lapsuuteni poukkoilen kummankin kotimaan välillä. Vaikka suomi on aina ollut minulle tuttu kieli (käytimmehän sitä kotona äidin kanssa), niin arabia on tuntunut aina enemmän äidinkieleltä. Arabia oli se kieli, jolla kävin ala-asteen ja jolla kommunikoin sukulaisten ja ystävien kanssa. Sillä kielellä opin ensimmäisenä lukemaan ja kirjoittamaan. Suomeen muutimme sinä vuonna, kun täytin 13 vuotta ja ensimmäinen kosketukseni suomen kielioppiin ja kielen opiskeluun tapahtui yläasteella, kun aloitin seitsemännellä luokalla.

Ala-asteella äidinkieli oli ollut yksi lempiaiheistani, mutta yläasteella se oli kaikkea muuta. En koskaan kirinyt muita oppilaita kiinni enkä koskaan ymmärtänyt kaikkia tämän kielen nyansseja. Kun kysyin opettajalta ensimmäisen aineenpalautuksen yhteydessä, että miksen minä saanut aineesta arvosanaa niin opettaja vastasi, että ehkä on parempi, jos käsittelemme tätä ainetta tällaisena harjoitusaineena. Suomen kieli muuttui mielekkääksi vasta lukiossa, kun kohdalle osui pätevä opettaja. Hän sai kielen tuntumaan helposti lähestyttävältä ja kiinnostavalta. Hänen äidinkielentunneillaan uskalsin vihdoin jopa viitata.

Se miltä kirjoittaminen tuntuu, riippuu ihan siitä, mitä olen kirjoittamassa. Yksityiset tekstit, eli kommunikointi perheen, ystävien, työkavereiden tai jopa virallisten tahojen kanssa ei tunnu oikeastaan miltään. On olemassa ihmisiä, jotka kirjoittavat aina täydellistä ja kieliopillisesti virheetöntä tekstiä, mutta suurin osa jokapäiväisestä kommunikoimisesta tapahtuu kuitenkin vähän rennommalla otteella.

Epävarmuus omaan tekstiin ja häpeä siitä, etten vieläkään osaa kieliopista kuin perusasiat, syntyvät siinä vaiheessa, kun teksti on tarkoitettu julkiseksi kuten töihin liittyvät tiedotteet ja artikkelit, omat blogipostaukset tai kustantamokierrokselle lähetettävä käsikirjoitus.

Koin ehkä suurimman oivallukseni kirjoittamisen suhteen nelisen vuotta takaperin, kun annoin Syvän maan juuret ensimäistä kertaa muiden luettavaksi. Minulla oli ensimmäisellä kierroksella kolme lukijaa, kaikki suomea äidinkielenään puhuvaa kantasuomalaista. Kaikki kolme myös muokkasivat toistensa tekemiä korjauksia ristiin varsinkin, kun kyse oli pilkkusäännöistä. Silloin ajattelin, että ehkä tämä ei ole niin vakavaa. Että jos nämä julkaisuhaaveeni kaatuvat johonkin, niin se tuskin tulee olemaan se pilkun paikka. Kustantamot etsivät kuitenkin pääsääntöisesti hyviä tarinoita, eivät vain virheetöntä kieltä.

Tämä oivallus ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että olisin vapautunut epävarmuudestani. Kirjoittaessa kyseenalaistan jatkuvasti omia valintojani. Esimerkiksi, kun kirjoitin ylempänä lauseen "… nelisen vuotta takaperin…" niin sitten pysähdyin miettimään, että voiko näin sanoa? Voinko käyttää sanaa takaperin, kun viittaan ajankuluun vai pitäisikö käyttää sanaa sitten vai aikaisemmin? Joten googletin. En ole vieläkään varma, onko tämä kieliopillisesti täysin oikein, mutta lohduttaudun sillä, etten ole ainoa, joka on käyttänyt tätä ilmaisua. Yleensä käytän tarkistussääntönä sitä, että jos löydän saman lauseparin sanomalehdestä, niin en minä täysin metsään voi mennä.

Selitin tämän esimerkin puolisolle, joka sanoi, että hän olisi käyttänyt tässä tilanteessa sanaa aiemmin. Tämä taas synnytti päässäni uuden kierroksen, että onko aiemmin kuitenkin se oikea sana tähän? Nolaanko itseni nyt aivan täysin, jos käytänkin sanaa takaperin?

Yllä olevassa esimerkissä jumituin myös lauseeseen "... niin en minä täysin metsään voi mennä." Mennä metsään on tuttua sanoma, mutta sitten jäin miettimään, että muuttuiko sen merkitys, kun käytin sitä tuollaisessa muodossa? Pitäisikö lause kuitenkin muuttaa?

On hyvä kuitenkin lohduttautua sillä ajatuksella, että harvasta tekstistä julkaistaan koskaan sitä ensimmäistä versiota. Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi ja tekstejä on yleensä työstetty ja hiottu vuosia, ennen kuin ne päätyvät makaamaan kustantamon sähköpostilaatikkoon. Voin ihan surutta tunnustaa, että kaikkien kirjoittamieni tekstien ensimmäiset versiot ovat täyttä roskaa. Onneksi on kuitenkin editointi. Tekstin lepuuttaminen ja ääneen lukeminen auttavat aina ja sitten on tietenkin Word, joka on erinomainen työkalu korjaamaan pahimmat kielioppi- ja kirjoitusvirheet.

Blogipostaukseni ovat minua ehkä pahimmillaan, sillä ne tekstit ovat lähempänä raakatekstiä, kuin hiottuja kokonaisuuksia. Päätin kuitenkin jo aikoja sitten, että blogin kanssa otan rennommin. Aina, kun olen lukenut jonkin vanhan blogipostauksen, olen löytänyt sieltä korjattavaa. On kirjoitusvirheitä, väärin taivutettuja sanoja tai omistusmuotoja. On lauserakenteita, joita voisin muokata ja kaikenlaisia muitakin korjauksia, joilla saisin tekstistä sujuvampaa. Tekstin lepuuttaminen olisi auttanut näiden asioiden löytämiseen, mutta se olisi syönyt myös ilon blogin pitämisestä. En kuitenkaan halua makuuttaa tekstejä ensin kuukausikaupalla ja editoida niitä sitten loputtomiin.

Sekin kannattaa muistaa, että tekstin voi aina antaa jollekin toiselle luettavaksi, ennen kuin sen lähettää maailmalle. Se ei tee kenestäkään huonoa kirjoittajaa, että joku toinen korjaa jonkin kielioppivirheen tai vaihtaa parin sanan paikkaa. Täydellisen tekstin illuusio särkyy kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun kustannustoimittaja lähettää käsikirjoituksen korjattuna takaisin.

Petra Rautiainen (Tuhkaan piirretty maa, Otava):

Lapsesta asti haaveilin taiteilijan tai kirjailijan ammatista. Maalasin, kerroin tarinoita ja soitin korvakuulolta pianoa jo ennen kouluunmenoa. Koulussa aloin vihata äidinkieltä. Nopeasti alkoi käydä ilmi, että ongelmanani on lukihäiriö. Vaikkakaan lukihäiriötä ei virallisesti diagnosoitu, se vaikutti läpi koko kouluajan. En myöskään ollut luonteeltani pedantti, joten kielioppi tuntui minusta hiusten halkomiselta. En millään hahmottanut tiettyjen lauseiden rakenteita. En yksinkertaisesti ymmärtänyt miksi jokin taivutusmuoto ei yhtä hyvin voisi olla samalla selityksellä jotain muuta.

Lukihäiriöni vaikutti suoraan oppimiseen, koin olevani huono koulussa ja huono kirjoittaja. Se johti selvään alisuoriutumiseen. Lukiossa minua varoitettiin että lukihäiriö vaikuttaa ylioppilaskokeen tulokseen. Hyvinä arvosanoina lähtevät kokeet palasivat arvon tai kaksi huonompana. Minua varoiteltiin etten tule pääsemään yliopistoon. Pääsin. Yliopistossa lukihäiriö vaikutti gradun arvosanaan. Ilmapiiri lukihäiriön ympärillä ei ole muuttunut väitöskirjaa tehdessänikään.

Kieli on yhteinen sopimus, ihmisten keksimä väline. Se ei ole siis absoluuttinen totuus. Kirjoittamisesta muodostui vuosien aikana monitahoinen vallankäytön ilmentymä, johon muottiin minä en sopinut, enkä halunnutkaan sopia. Minulle kirjoittaminen ei ole sääntöjen noudattamista, se on niiden rikkomista.

Kokemukseni mukaan on kahdenlaisia ihmisiä. On niitä jotka eivät siedä kielioppivirheitä, jotka määrittelevät ihmisen älykkyyden ja tekstin tason yksipuolisesti kieliopin perusteella. Heitä on paljon ja monesti se valta on suuri, koska se edustaa yleistä tapaa nähdä maailmaa. Esimerkiksi opiskellessani pari vuotta sitten luovaa kirjoittamista, eräs opettajani kommentoi ettei kukaan kustannustoimittaja tule lukemaan tekstiäni.

On siis erittäin kuvaavaa, että samasta tekstistä taas sain mainiota palautetta muilta opettajalta. Eräs heistä sanoi, että olen onnistunut käyttämään lukihäiriöni hyvin. Että se näkyy ansiokkaasti lauseiden rakenteessa, rytmissä, sanojen käytössä.

Tämä kyseinen tekstinpätkä oli myös juuri se, mikä herätti kustannustoimittajan kiinnostuksen. Hän luki käsikirjoituksen ja teimme välittömästi sopimuksen. Sain kustannussopimuksen nopeasti Suomen yhdestä suurimmasta kustantamosta ensimmäisellä yrittämällä. Se oli lottovoitto. Opettaja, joka oli muutama kuukausi sitä ennen kommentoinut että kustannustoimittaja ei lue tekstiäni ei voinut olla enempää väärässä.

On siis niitä, jotka näkevät lukihäiriön läpi. Oman kokemukseni mukaan kustantamomaailma on täynnä juuri näitä ihmisiä. He näkevät tekstin kokonaisuutena. Taiteena. Kirjoittaessa luovaa tekstiä kieli on sekä väline että taide. Kieli on konstruktio, mutta samalla se kyseenalaistaa rakenteitaan.

Viimeistelen tällä hetkellä esikoisromaaniani. Kirjailijuus oli unelma, jota luulin että en voi lukihäiriön takia saavuttaa. Olen oppinut, että minun ei pidä pyytää anteeksi lukihäiriötä. Mietin usein sen opettajan kommenttia siitä, että olen onnistunut käyttämään lukihäiriöni hyvin. Ehkä se, että minä en yksinkertaisesti näe ja hahmota kieltä ihan samalla tavalla kuin muut ihmiset, ei ole heikkous. Minä en kirjoita lukihäiriöstä huolimatta, vaan se on minun erityinen tapani hahmottaa maailmaa ja kieltä. Ja se, jos jokin on vahvuus.

Rohkeasti kieltä päin

Liekö olemassa ketään, joka ei joskus olisi joutunut noloon tilanteeseen kohdattuaan kielitaitonsa rajat? Useimmille meistä ymmärrys kielen säännöistä syntyy vähitellen korvakuulolta, mikä toisaalta merkitsee, että kielitaitomme on oikeastaan kasa löyhästi yhteen liittyviä muistikuvia. Annamme itsellemme yleensä anteeksi sen, ettei kielemme ole virheetön, mutta samalla odotamme muilta usein ihmisiltä enemmän kuin itseltämme. Kirjoitinkin kielivirheistä ja paradoksaalisesta suhtautumisestamme kielioppiin jo vuonna 2017, kun heräsi kysymys siitä, syökö kielivirhe uskottavuutta.

Huomautin jo silloin, että virheitä livahtaa ohi jopa kielenhuollon ammattilaisilta. Siitä huolimatta teemme usein kielestä esteen itsellemme kuin muille, kuin kirjoittaminen olisi etuoikeus vain sellaisille, joille hyvä kielitaito tulee sisäsyntyisesti. Kieli myös muuttuu koko ajan, jolloin vääränä pitämämme ilmaus saatetaankin katsoa jo oikeaoppiseksi. Hyvä kielenkäyttö on tärkeää, mutta toivon, ettei kukaan meistä koskaan pidä sitä niin vakavana, että sen vuoksi hiljentäisimme ketään. Kuinka moni ääni jäisi meiltä kuulematta, jos takertuisimme näihin pikkuseikkoihin?

Jos siis kohtaatte omassa kirjoittajapiirissänne tai luovan kirjoittamisen kurssilla sellaisen, jolle kieli tuottaa haasteita, toivon teidän kannustavan heitä! Samaten toivon, että te blogin lukijat, jotka arastelette omia kielitaitojanne, uskaltaisitte niistä huolimatta kirjoittaa ja jakaa tekstejänne muiden kanssa.

En voinut olla huomaamatta, kuinka hyvän opettajan merkitys on näkynyt sekä Eeva Klingbergin että Petra Rautiaisen kehityksissä kirjoittajina. Ei ole samantekevää, kenen kurssille hakeutuu tai mihin kirjoittajapiiriin liittyy, eikä ole samantekevää, miten me kanssakirjoittajat puhumme kielestä. Kannustava palaute on hirveän tärkeää, eikä pidä luovuttaa, kun kohtaa heitä, jotka leimaavat meidät epäonnistujiksi. Kustantamoiltakin tarvitaan vain se yksi ainoa kyllä, ja tuo kyllä on ainoa vastaus, jolla lopulta on väliä.

Haluaako kustantamo somessa julkaistun runon?

Blogin postilaatikkoon saapui vähän aikaa sitten lukijakysymys, joka on varmasti pohdituttanut monia muitakin someajan runoilijoita. Viesti kuuluu näin:

Hei! Kiitos kiinnostavasta ja hyödyllisestä blogista! Olen harrastanut kirjoittamista ja yhtä aikaa haluaisin saada tekstejäni esille ja kauhistelen sitä. Ajattelin perustaa instagrammiin tilin runoilleni ja lyhytproosalle. Kirjoittava ystäväni kuitenkin varoitti, ettei siellä julkaistua tekstiä voi käyttää, jos tai kun jossain vaiheessa haluaa tarjota käsikirjoitusta kustantamolle.

Onko sinulla tietoa tästä aiheesta? Kannattaako julkaista tekstejään somessa? Menettääkö siinä mahdollisuuden julkaista ne joskus perinteisellä tavalla kustantamon kautta?

Minulla oli tähän vaistomainen vastaus, joka oli sama, kuin kysyjän ystävän. Tätä neuvoa nimittäin näkee jaettavan runoilijafoorumeilla, ja sanotaanhan proosastakin, että kustantamot haluavat ennen julkaisematonta tavaraa.

Kaikki netissä leviävät neuvot — kuten eivät tässäkään blogissa ilmenevät — eivät silti välttämättä ole enää ajankohtaisia, jos ne ovat sitä koskaan olleetkaan. Kuitenkin ennen kuin syvennymme tähän, on syytä huomata, että kun haastattelin runoilija Vesa Haapalaa runokokoelman synnystä kävi ilmi, että viimeaikainen trendi on kustantamoissa kallistunut temaattisesti tai tarinallisesti yhtenäisten runokokoelmien suuntaan.

Tässä mielessä siis Instagramiin tai muualle sosiaaliseen mediaan postattu kokoelma runoja ei välttämättä edes ole sitä, mitä kannattaa kustantamoille olla tarjoamassa — ainakaan selvittämättä ensin, vastaako se tällä hetkellä kustantamojen kiinnostuksen kohteita. Runojaan voi siis vapaasti jakaa somessa ja samalla työstää eheää kokoelmaa kulissien takana, mikä on varmasti se turvallisin vaihtoehto ja ehkä jopa näppärin, koska somessa jaetut runot toiminevat parhaiten kun ovat itsenäisiä.

Jos kuitenkin oletetaan, että kokoelmalla on kaikki potentiaali ylittää julkaisukynnys, tuhoaako jo julkaistu runo (tai lyhytproosateksti, kuten kysyjän tapauksessa) kaikki teoksen mahdollisuudet? Menin kysymään asiasta itseäni viisaammilta, eli runoyhdistys Nihil Interitin väeltä.

Nihil Interitin hallitus vastasi, ettei heidän kokemansa mukaan ole ongelmaa jakaa runoja tai muita lyhyitä tekstejään somessa tai blogissaan.

Sen sijaan esim. omakustanteena julkaistua kokoelmaa harvoin kustantamot haluavat julkaista uudelleen. Tosin Robert Meriruohon tapauksessa tämäkin kumoutui, Sammakko julkaisi Roopen Ruotsissa julkaistun esikoisen pitkälti toimitettuna uudelleen.

Tähän Nihil Interitin toiminnanjohtaja Jari Nikkola vielä lisäsi kyseessä olevan pitkälti neuvottelukysymys kustantajan kanssa: "esim. Susinukke Kosolan omakustanteista ovat isommat julkaisijat myös olleet kiinnostuneita."

Minusta on kuitenkin muistettava, että Susinukke Kosola (oikealta nimeltään Daniil Kozlov) on pärjännyt poikkeuksellisen hyvin omakustannemarkkinoilla. Nuori Voima -lehdessä runojen omakustantamisesta ja varsinkin Kosolan .tik-runokokoelmasta kirjoittaessa Anne Mölsä totesi, että .tikin vastaanotto oli omakustannekirjalle kaikkea muuta kuin tyypillinen.

Toisaalta Anne Mölsän kirjoituksesta voi päätellä, että nykyään runoilijan omat ponnistukset saattavat jopa olla välttämättömiä uran alkuunsaamiseksi:

Kozlov ja Leppänen itse ovat kohonneet runoilijoiden kuvitteellisella ranking-listalla: Leppäsen yksi runojulkaisu on tullut Poesialta, Kozlov taas on julkaissut Sammakolta sekä saanut apurahoja ja palkintoja. Heidän tapauksissaan näyttää siltä, että omakustantaminen on toiminut tekijöille lähtölaukauksena, josta siirrytään kustantamoiden julkaisemiksi tai instituutioiden rahoittamiksi tekijöiksi.

Joskus näkee väitettävän, että kustannussopimuksen saavat nykyään ne, jotka ovat valmiiksi julkkiksia. Aivan näin raadolliseksi kustannusmaailma ei sentään ole mennyt, mutta toisaalta on varmasti neuvotteluvaltti, jos pystyy osoittamaan tekstiensä saaneen suosiota somessa. Kustantamo kuitenkin pyrkii myymään teoksen niin monelle kuin mahdollista, ja jos kirjailijalla tai runoilijalla on jo olemassa jonkinlainen oma fanikunta, siitä voi saada jonkin marginaalisen hyödyn.

Runojen jakaminen someen lähentelee tietyssä määrin lavarunoutta siinä, että ne ovat esillä hetkessä, ja yleisö on niissä läsnä antamassa melkein välitöntä palautetta. Instagram-tilin perustaminen runoudelle kuulostaa minusta siksi aivan erinomaiselta idealta!

Tiedän tapauksiakin, missä aiemmin yleisön saatavilla ollut teos poistuu verkosta, kun kustantaja tarttuu siihen. Tämä on varmasti asia, johon kannattaa varautua, jos runoa aikoo käyttää runokokoelman osana. Jari Nikkola kuitenkin sanoi minusta kaikkein oleellisimman, eli asiasta kannattaa neuvotella suoraan kustantamon itsensä kanssa.